Iso mies istui sängyn reunalla kumarassa kädet polvilla ja huohotti.
– Kylläpä ottaa rinnasta. Hohhoijaa, milloinkahan se…
Sänky narahti, kun hän nousi istumaan ja ojensi selkänsä. Hän vilkaisi pieniruutuisesta ikkunasta pihatielle. Yöllisen sateen jäljiltä kosteana kiiltelevä pihatie laskeutui mäkeä alas. Jo lehtensä tiputtaneet koivut seisoivat kuin sotapojat rivissä pientareella tien kummallakin puolella. Postilaatikkorivistö pilkotti koivukujan päässä. Naapurin Kusti seisoi laatikkonsa luona. Odottaakohan hän aamulehteä vai linjuria, mies aprikoi.
Miehen lehdet tulivat rivistön ensimmäiseen vihreään laatikkoon. Kaisamuorin keltainen laatikko kellotti seuraavana yhden ruuvin varassa, Kustin punainen viimeisenä. Yleensä lehti tulee noin kahdeksan aikoihin, eli kohta, mies vilkuili kelloa. Tavallisesti Kusti ottaa ensin omansa ja sitten minun lehteni ja tulee hetkeksi porinoille. Mutta kerran viikossa Kusti nousee koulukaslinjuriin mennäkseen kaupoille keskustaan. Tänään taitaa olla sellainen päivä.
Hetken päästä linjuri tuli ja vei Kustin mennessään. Mies huoahti ja kohotti kätensä sängyn päätyä kohden. Sänky valitti, kun hän kiskoi itsensä päätyyn tukeutuen ylös. Suuri vatsa haittasi miehen liikkeitä. Hän jäi nojaamaan päätyyn katsellen edelleen ulos. Ensimmäisenä pihatien vieressä seisoi vanha ja rosoinen koivu. Sen paksussa alaoksassa roikkui rispaantuneesta narusta ränsistynyt ja harmaaksi virttynyt lintulauta. Lauta heilui villisti, kun kymmeniä pikkulintuja ryntäili sen ympärillä. Harakka pomppi puun alla ja keräili laudalta tippuneita murusia nokallaan.
– Onpa siellä sirkkuja! Hyvä, kun vein niille eilen siemeniä ja leivän murenia. Riittää syömistä, jos vain laudan naru kestää tuota hyppimistä. Pojan täytyy vaihtaa naru, kun ehtii, mies puheli ääneen.
Miehen ajatus siirtyi aamupäivän tuleviin tapahtumiin. Esikoinen, lääkäri Tampereelta, soitti illalla myöhään. Mies kuuli, että hän istui autossa. Poika ilmoitti tulevansa seuraavana päivänä ja tuovansa lääkkeet. Hän aikoi yöpyä matkalla äitinsä luona.
– On niin pitkä matka, poika sanoi. – Vilkaisen samalla äidin vointia. Olisitte muuttaneet yhdessä lähemmäksi, ei menisi niin paljon aikaa.
– Pitkä on matka, isä myönteli. – Äitisi lähti omasta tahdostaan, halusi olla itsenäinen, kai muistat?
Poika ei vastannut. Turhan takia hän isäänsä kovisteli.
Ei isäkään sanonut ääneen, mitä pelkäsi: ehkä poika tulee liian myöhään…
