Tulipa kerrankin aihe, josta en ole koskaan muistaakseni kirjoittanut. Enkä muista kenenkään muunkaan tarinaa kissan viiksistä ja itsellenikin kasvattamani viikset sain puolisoni jotenkin nurjasti suhtautumaan niihin, ja niin minä ajoin koristukseni muutaman kuukauden kuluttua pois. Mutta kissalle kyllä kuuluu viikset, vaikka tuolle aiheelle voi olla muitakin selityksiä. Jokuhan voi sanoa kaverin kertomasta asiasta, että kissan viikset minä siitä välitän ja siten ilmaista jutusta mielipiteensä.
Olipa otsikon tarkoitus mikä tahansa, kissalle viikset ovat aina olleet elintärkeät. Kissahan näkee melkoisen pimeässä, mutta pilkkopimeässä ja ahtaissa paikoissa sen viikset toimivat tarkkoina tuntoeliminä ja ovat siten kissan tärkeimmät selviytymisvälineet. Nykyiset kotikissat tuskin enää liikkuvat useinkaan vain viiksiensä avulla tietään tutkaillen, mutta kyllä ne varsin avuttomia olisivat, jos niiltä joku viikset katkaisisi.
Kissaa silitettäessä se hieroo päällään silittäjän kättä ja silloin viikset tavoittavat ja tuntevat käden, vaikka kissa olisi silmät kiinni. Urospuolisilla ihmisilläkin viikset ovat aikoinaan olleet jonkunmoiset tuntoelimet, mutta nykyisin niitä kai käytetään komisteina. Rumentaako ne vai komistaako ne miehenpuolia, on katsojan silmässä. Jostakin syystä urospuolisten naamataulu ja rintakin on usein karvainen, kun sen sijaan naispuolisten karvaisuus keskittyy elämälle tärkeimpään kohtaan.
Meissä miehissä on karvaisuudeltaan joka lähtöön ja minä olen omasta sukupuolikatraastani kaikkein vähäkarvaisimpia. Siksi minua paleltaakin enemmän kuin toisia. Aikoinaan karvoja oli hieman säärissä ja erikoisen ylpeä olin rintakarvoituksestani. Sitä minä silittelin ja näyttelin ylpeänä puolisolleni. Usein seisoin peilin edessä ihailemassa karvojani. Karvoitus pysyi vuosikymmeniä tasalaatuisena. Muutama vuosi puolisoni poismenon jälkeen en aivan joka kerta suihkussa käydessäni muistanut karvojani silitellä ja ihailla. Partaahan en enää kasvattanut ja joistakin paikoista leikkelin saksilla liian pitkiksi kasvaneita haivenia poiskin.
Mutta rintakarvoitukseni annoin rehottaa vapaasti ja olin siitä edelleen ylpeä. Kunnes eräänä päivänä suihkussa aloin tottumuksen voimasta hivellä karvojani ja huomasin kauhukseni niiden kadonneen. Olin pettynyt ja hieman surullinen ja jopa masentunutkin, kun ylpeydenkohteeni oli täysin karvaton. Tutkin rintaani peilin edessä. Ei karvan karvaakaan näkynyt. Menetys oli yksi viime aikojen raskaimmista, vaikka olinkin oman kehoni lisäksi menettänyt monta muutakin asiaa aivan lähiaikoina.
Minun ylpeilyn aiheeni, rintakarvoitus oli hävinnyt huomaamattani. Olin varmasti pettyneempi kuin kissa viiksensä menetettyään. Mutta elämä jatkuu ja ikäni muistan ajan, jolloin rintakarvoitukseni oli ylpeyden kohteeni. Nyt niitä ei enää ole. Jonnekin hyvin hoitamani karvoitus on hävinnyt, kaikki neljä rintakarvaani!
