aika tikittää varmoin askelin ja sujahtaa taaksemme. Tänään se lyö itsensä menneeksi, muisteltavaksi. Eilinen jää. Nyt aika menee miettiessä huomisen mennyttä, se on tänään.
Tänään vain hämärät kuvat ovat muistoina menneistä polvista. Kun minä olen eilinen, hämärtyy heidän aikansa entisestään. Minä elän muistoissa, jatkan mietiskelyä, käyn suihkussa, on elettävä arkea. Lajittelen postin, tärkeät ja kiireelliset. Käyn netissä, sähköpostissa ja pankissa ja lukaisen lehtiä samalla istunnolla.
Minun ei tarvitse sytyttää nuotiota, eikä keihästää karhua, tehdäkseni ruokaa. Menen vain kauppaan. Pyydän lihamestaria leikkaamaan yhden siivun mureasta paistista. Siinä se. Hän käärii sen valkoiseen paperiin jopa kahteen. Ei sotke veri minua eikä syöjien suupieliä. Siisti juttu – tai sitten syön ulkona.
Minä ja kaikki, jotka liikehdimme tänään eläväisinä toreilla, pelloilla ja metsissä, olemme tätä päivää. Me teemme töitä tai jotain hömppää, touhuamme itsepäisesti kaikenlaista iloksemme tai pakosta. Häärimme kuin viimeistä päivää.
Meidät on kiedottu kovilla köysillä rahaan. Vain rahalla saa. Saa julkisuutta, terveyttä, uskottavuutta ja joku pääsee mukaan vaikuttamaan. Olen puhelimen kanssa tiukemmin symbioosissa kun en pääse enää ketterästi liikkumaan. Se on oltava mukana ja se soi sopivissa ja sopimattomissa paikoissa.
Monet kulkevat itse ohjastaen autoilla, täytävät tiet jonoiksi, kaahaavat ja ohittelevat kuin päättömät, ajavat kolareita. Puikkelehdin kangerrellen seassa tai olen vain tien tukkona. Olemme syyllisiä tai syyttömiä, lainkuuliaisia tai lainrikkojia. Isot silmät valvovat kaitaa tietämme. Tehokasta ja älykästä, enkä ole viisaammaksi muuttunut, ehkä pirullisemmaksi vain.
Minun täytyy tänäänkin kunnostautua kotiaskareissa, kuntoilla kotona, ja pysyä mukana jonon jatkona. Ja kello vain tikittää kiivaasti tätä päivää ja minä yritän pysyä kyydissä.
