Koko matkan on satanut räntää taivaan täydeltä. Olen ajanut tässä surkeassa kelissä jo kaksisataa kilometriä, kymmenen on vielä tähteenä. Tie on yhtä lumisohjoa, hetkeäkään ei ole vara herpaantua, pitää katsoa tarkasti eteensä. Perjantai-illansuun ruuhka matelee tiellä. Joku muka kiireinen räiskäyttää jonoa ohittaessaan sohjoa tuulilasiin tai vastaantuleva rekka rappaa ikkunan umpeen.
Kunpa olisin jo kotona, huokaan ties monennenko kerran. Pyyhkimet saavat onneksi etulasin sohjosta puhtaaksi, mutta ei kuivaksi. Vastaantuleva liikenne ja sulkien jättämät juomut sotkevat lisää näkyvyyttä.Käteni puristavat auton rattia, silmät ovat tiukasti tiessä, ajoasento on jäykkä, eteenpäin kallistunut. Käsivarret ovat jännityksestä kankeat.
Sitten se tapahtuu. Pyyhkimet lakkaavat toimimasta. Melkein. Silloin tällöin sulat kulkevat hitaasti ratansa laidasta toiseen, sitten pysähtyvät toviksi. Onneksi räntäsade näyttää vähenevän. Juuri ja juuri riittää sulkien nopeus ja voima avaamaan tuulilasin. Viimeiset kilometrit ovat tuskien taivalta, hikeä pukkaa päälle. Muutaman kerran poikkean tien levikkeelle puhdistamaan etuikkunaa. Onneksi vastaantuloliikenne on rauhoittumassa. Vihdoin pääsen korjaamon pihaan. Huokaisen helpotuksesta. Huolto on vielä auki ja miehet lupaavat tutkia, pystyykö vian korjaamaan viimeisen aukiolotunnin aikana.
Asentaja neuvoo odottamaan yläkertaan ja sanoo, että siellä on kahvia tarjolla. Kiipeän rappuja ylös. Kengänkannat nappasevat kuuluvasti askelmalta toiselle. Pöydän ympärillä näkyy olevan puolenkymmentä miestä kahvikupin ääressä ja jokainen katsoo kiinnostuneena minuun, tulijaan. Odottavat selvästi, että nuori, vetävän näköinen mimmi korkokenkineen tulee piristämään heidän joutoaikaansa.
Kun he huomaavat, että tulija on rännässä lionnut uupuneen näköinen naishminen, jonka hiukset riippuvat märkinä pään molemmin puolin, hiki helmeilee otsalla eikä huulipunasta ole tietoakaan, heidän katseensa kääntyvät välinpitämättöminä pöytään päin, eikä minulle enää uhrata enää silmäystäkään.
Märkine takkeineni saan istua kahvipöydän hännille. Kukaan ei tarjoa tuolia. Saan ottaa itse kahvini ja etsiä korppuni. Kukaan ei enää vilkaisekaan minuun. Olen näkymätön.
Tämä jää muistiini ensimmäiseksi konkreettiseksi kerraksi, kun tunnen siirtyneeni kouriintuntuvasti ikääntyneiden joukkoon.
