Kategoria: Tekstigalleria

Katkelmia

Kaupungin lännen puoleisella sivustalla asvaltilla päällystetty katu päättyi yhtäkkiä soratiehen. Kadun varteen kohonneet kerrostalot jäivät taakse. Ihmisten kulku-ura jatkui kuoppaisena soratienä. Kerrostalot vaihtuivat kahteen omakotitaloon. Rakentamattomalla maalla kasvoi silmänkantamattomiin voikukkia.

Aamiaisen syötyään työnantaja ilmoitti tytölle, että tänään on pottukolinapäivä. Naisella oli kiire onnikkaan. Hän sitaisi huivin päähänsä, suikkaisi suukon vauvan päälaelle ja meni. Tyttö säikähti. Mikä on pottukolina? Onneksi alakerran miehen hoitajalla oli parempaa tietoa herrasväen ruuista. Helpotus humahti tytön lävitse. Pottumaitoahan se oli.


Tyttö juoksi mutkaista ja kivistä polkua mäelle. Polku myötäili mummolan peltojen reunamilla suurten kivikasojen ohitse mummolan pihaan.

– Ukki, ukki! Sinulla on paljon kauniita kukkia pellossa!

– Älä kehu niitä kauniiksi, ne ovat pellon tuho!

Tyttö jäi tuijottamaan kaukaisuuteen. Kai niitä sitten saa kerätä?


Mies tuli rautakaupasta peräkärri täynnä pihanhoitoon hankittuja tarvikkeita. Nainen astui kuistille ja pyyhki käsiään esiliinan helmaan.

– Muistitko kaikki?

Mies vilkaisi kumppaniaan ja alkoi nostella kärriä tyhjäksi:

– Puutarhamultaa, kalkkia, kanankakkaa, nurmikon siementä, lehtiharava, ruohonleikkuukone —- ja tämä!

– Mikä tämä?

Naisen ilme oli tympääntynyt. Taas se toi sellaisen vehkeen, josta ei tiedä, mikä se on ja mihin sitä käytetään.

Mies nousi kuistin alemmalle portaalle ja heilutteli esinettä, joka oli kuin pieni sorkkarauta.  Hän katsoi naista syvälle silmiin.

– Tätä tarvitaan sitten, kun nurmikko kasvaa ja ne keltaiset kukat nousevat pintaan. Tämä meidän tonttimmehan on vanhaa peltomaata. Olen satavarma, että jos emme ehdi heti alkuvaiheeseen, olemme menettäneet pelin!

Pelin ja pelin, kas, kun ei spekuloinut, kumpi voittaa yksi-nolla vaiko kaksi-kaksi! Nainen käännähti kannoillaan ja meni sisälle. Seinällä riippuvassa valokuvassa oli hän itse pienenä. Voikukista solmittu seppele vaaleilla hiuksilla.

Hannele Laukkanen

Nainen kuvassa

Selailen hajamielisesti vanhaa valokuva-albumia. En ole varsinaisesti mitään etsimässä. Kuvat ovat ruskettuneita, vaatetuksesta päätellen otettu viime vuosisadan alkupuolella. Ihmisten ilmeet ovat totisia. Muutaman kuvan alla on henkilön nimi. Ne on otettu valokuvaamossa ja taustana usein on maalattu maisema, rekvisiittana pieni pyöreä pöytä ja tuoli.

Mutta tämä kuva, tämä on erilainen kuin edelliset otokset. Tämä on otettu kaikesta päätellen joskus viisikymmentäluvulla ehkä huhtikuulla päätellen pelakuitten elinvoimasta. Kukat ovat säilyneet hyvällä hoidolla talven yli ja työntävät jo uutta vehreää versoa ja lehteä.

Tuolilla istuu selvästi tomera talon emäntä, joka pitää talon ja lapset komennossaan. Tämä emäntä kerkiää kaikkialle, huomaa kaiken ja pitää järjestyksen pihassa ja navetassa. Emännän sana on laki.

Hän istuu vantterana tuolin reunalla valmiina pomppaamaan ylös. Onko kenties hänen syntymäpäivänsä? Hänellä näyttää olevan kiire katsomaan, että kahvitarjoilu sujuu äkkinäisiltä aputytöiltä. Katse on suunnattu vähän sivuun. Silmissä on terävä katse ja suu on topakkana viivana, taitaa jännittää kuvaajaa. Kädet puristuvat nyrkkiin, vasemmassa kädessä on sormus, jalat ovat valmiina ylösnousuun.

Ota nyt äkkiä se kuva, ei minulla ole koko päivää aikaa tässä istua, hän tuntuu ajattelevan. Olisiko kameran takana kiertävä valokuvaaja? Sen ajan kotikameralla ei tällaista kunnon kuvaa saa.

Musta mekko oli niinä vuosikymmeninä paras vaate, joka puettiin päälle kylän juhliin, häihin ja hautajaisiin. Naisen hiukset ovat tiukasti nutturalla, on sentään ehtinyt sukaista hiuksensa ennen kuvaan asettumista. Onkohan nuttura kasattu guttaperkkaneuloilla? Niitä siihen aikaan käytettiin. Sukat vähän kiiltelevät, mitähän materiaalia mahtanevat olla? Nauhakengät ovat selvästi uudet, kärjet suorastaan kiiltävät salaman loisteessa. Kai kamerassa oli jonkinlainen salama, kun kuvasta tuli näin tarkka.

Mutta kuka on tuo mies haaleassa taulussa, joka nojaa lipaston takana olevaa seinää vasten? Nyt vasta huomaan miehen kunnolla. Onko hän kenties emännän edesmennyt aviomies? On haluttu mies kuitenkin tauluna vaimon rinnalle. Mies on aran näköinen, taisi olla jo miehen eläessä talossa naisvalta. Mikä lie miehen vienyt ennen aikojaan.

Tutkin edelleen kuvaa. Ehkä emäntä ei kuitenkaan ole niin viimeisen päälle huolellinen, ikkunaverhon reuna lierittää ja lipaston pöytäliina on vinossa. Lattiamatot näyttävät vanhoilta ja risoilta, aikoja sitten parhaat päivänsä nähneet. Jotenkin ne ovat ristiriidassa muuten siistin yleiskuvan kanssa. No, penkille on unohtunut olevan kiiltävään paperiin kiedottu kukkaruukku, jossa on kuivunut kukka, ehkä unelma, se on jotenkin samaa paria mattojen kanssa.

Mutta emäntä, hän vetää kaiken huomion puoleensa. Hän ei ole alistuvaa lajia oleva mökin vaimo, vaan topakka emäntä, joka tietää, mitä tahtoo. Mutta kuka hän on? Siitä minulla ei ole tietoa. Edesmenneet eivät ole enää sitä minulle kertomassa.

Kirjoittaja Sirkka Kainulainen

Punaruskeasta puuarkusta löytyy uusi luku Sonettiin

Kirjoittajayhdistys Sonetti ry:n 30-vuotisjuhlakirjan julkistustilaisuus 9.3.2022 oli itsessään yksi kohokohta yhdistyksen historiassa. Vaikka yleisöä olisi voinut olla hieman enemmän, tarjosi ilta itsessään monenlaisia ilonaiheita.

Oli ensinnä virkistys ja ikään kuin kuvaannollinen enne, että tilaisuuteen osallistuivat myös 12- ja 14-vuotiaat Fiia ja Elle Vuontisjärvi. Eturivin paikoilla he kuuntelivat tarkasti, myönteisesti eläytyen ja pitkästymättä sonettilaisten puheita ja lukuesityksiä.

Fiia ja Elle ovat yhdistyksen puheenjohtajuuden tänä vuonna jättäneen Eila Pulkkisen lapsenlapsia. Jälkeenpäin he mainitsivat tykänneensä erityisesti Teemu Oinosen persoonallisesta tavasta esitellä yhdistyksen historiaa sekä myös Teemun mainiosta tarinasta, jonka tämä luki antologian sivuilta.

Martti Heikkinen, Sonetin seniori, lausui Iisalmen kaupunginkirjastossa pidetyssä tapahtumassa proosarunonomaisen ja Martille tyylilliseen tapaan soitannollisen Viuluni-tekstin. Illan muistettaviin hetkiin kuului samoin Sonetin Marttia muistava lahja. Riitta Vanninen ojensi hänelle kehystetyn, Kalevi Laukkasen ottaman valokuvan, jossa Martti ja hänen tuonpuoleisiin siirtynyt rakas Anjansa ovat yhdessä. Lahja liikutti Martin kyyneliin.

Antologian nimitekstin Punaruskea puuarkku esitti sen kirjoittaja Eila Pulkkinen. Mainio tarina nuoruuden päiväkirjoista kuvastaa hyvin kirjoittamissytykkeen ja elämänkipinän yhteyksiä. Eilan esitys heijasti Sonetin luonnetta muistojen ja nykypäivän välistä siltaa vaeltavana ryhmänä, jonka kynistä, kuten julkistamistilaisuus osoitti, liekehtii hyvin monenlaisia tekstejä.

Kaupunginkirjaston striimaama tapahtuma juontoineen ja esiintymisineen toi samalla julki, kuinka antologian johdanto-otsikko Yhteen tupaan ilmentää sonettilaisten henkeä ja pyrkimyksiä. Kirjaston Laine-tilassa pidetyssä tilaisuudessakin oli aistittavissa se pienen piirin suuri yhteenkuuluvuus, kodikkuus ja merkitys, joka Sonetin kokoontumisille on ominaista. Se merkitsee inhimillistä vastavoimaa maailman kovalle uutismateriaalille, epäkohdille, järkytyksille, kulkutaudille ja nyt erityisesti käsittämättömälle sodalle Ukrainassa.

Yhtenä otoksena ilmapiiristä luin juontajana Väiski Marinin, Sonetin uskollisista uskollisimman, muutama vuosi sitten joukostamme poistuneen kirjoittajan juhlakokoelmaan valitun Hiljainen lauluni -runon.

Sonetin todettiin yhä vaikuttavan omalla hiljaisella, mutta inspiroivalla ”laulullaan” seudun kirjoittamis- ja lukemisharrastuksen hyväksi, rakennukseksi ja lohduksi.

Lohdun sanoilta vaikeassa maailmantilassa tuntuivat monet illan aikana kuullut kirjoittajien itsensä esittämät tekstit. Jussi Auliksen Onnellinen päivä kuului niistä liikuttavimpiin.

äidin sylissä,

väliin isän

turvallinen keinunta

läpi raastavan todellisuuden

suojaava syli

kun etulinjan äänet eivät vielä pauhu

pehmyt käsi silittää päätä

se turvaa luodeilta, niiden ääniltä

laulava hyrinä peittää alleen tykin jylinän

onnellinen päivä

onnellinen päivä

Eräänlaista uutta aamua, uudestisyntymää ja jatkuvuutta kuvastavana kuultiin mm. Tiina Tynkkysen Aamu-runo. Sen keskivaiheilla on säkeistö:

Haluaisin näyttää sinulle maisemani. Myös järven lokki on valpas,

vaikka nukkuu välillä kivellä kesäunet.

Sonetti katsoo kesällä unia ja valvoo löytäen muistoja ja elämyksiä, joista kirjoittaa ja keskustella, unistakin. Toiminta ei keskeydy edes kesäkuukasien ajaksi. Kaikkiaan kirjanjulkistamisen ilta välitti yleisölle – ystävyyden hengessä, uusia jäseniä kutsuen ja kenties kuin Sonettia hieman nuorentaen – yhdistyksen keskeisiä tavoitteita. Riitta Vanninen runoilee kirjamme aluksi:

Kun opimme kirjaimet,

en osannut aavistaa,

miten hyvä on kirjoittaa.

Kirjainmerkkejä siellä ja tuolla.

Neuvoja sieltä ja tuolta.

Hyviä kohtaamisia

kaiken aikaa.

Yhä vaan elämäni

kirjaa kirjoitan  

Toimittaja Pirjo Nenola kirjoitti kauniisti ja osaavasti tapahtuman sisällöt yhteen kooten tilaisuudestamme Iisalmen Sanomissa 17.3. Jo aikaisemmin hän oli esitellyt kokoelmaa ja Sonettia jutussaan 27.1. Molemmat kirjoitukset kuvineen saivat IS:ssa huomattavan palstatilan ja näyttävyyden.

Jonkinlaiselta taitekohdalta 30-vuotistapahtuma vaikutti. Sonetin uutta luova henki ei ainakaan ole karannut minnekään.

Teppo Kulmala

Ropotit ja tekoäly

Ajatuksia tulevista ajoista, joita moni varmaankin on miettinyt.    

Robotit tulevat, oletteko valmiina?  Nykyään puhutaan roboteista ja tekoälystä, jotka tuovat tullessaan uuden tulevaisuuden. Mietitään, kuinka ne hoitavat meitä ja meidän ongelmiamme.         

Pohjois-Suomessa ja muuallakin testataan, kuinka robottiautot toimivat vaikeissa olosuhteissa ja huonossa säässä.  Kaupunkisuunnittelussa otetaan huomioon tulevat robottiautot  ja siitä seuraavat haitat ja hyödyt. Autot kulkevat tekoälyllä, ilman kuskia, vaikka ihminen ei aina itse ymmärrä minne on menossa. Pää saa olla vaikka kuinka sekaisin, tekoäly vie perille. Rekka-autot vievät kuormansa ilman kuljettajaa ja samoin muukin liikenne kulkee tekoälyn toimesta.                                                                               

Robotit pitävät tulevaisuudessa meistä huolen, siinä ei paljon tarvita toisten ihmisten apua. Lapset ovat ulkoistaneet hoitovastuun koneille, kun on niin kiire. Läheiset ja omaiset saavat keskittyä älypuhelimiinsa, olla somessa, laittaa twiittejä, käydä ottamassa tatuointeja ja pelata pelejään. ”Loistava tulevaisuus” on jo nurkan takana, ja sitten edessämme, kunhan vain ikää ja aikaa riittää.                                                   

 Taivaalla lentelee pieniä  drooneja ja muita härveleitä, joita tekisi mieli ampua alas, kun ne häiritsevät ihmisiä ja luonnon rauhaa. Virheitäkin varmaan sattuu, jos tekniikka pettää.                        

Kodinkoneet on kytketty nettiin seurustelemaan keskenään. Jääkaappi huutelee, että sitä ja tätä puuttuu, vaikka omistaja haluaisikin ostaa ihan muuta, mitä jääkaappi ehdottaa. Pölyimuri huutelee komerostaan, että täällä pimeää ja pölyinen olo, töihinkin pitäisi päästä.                                                                              

Televisio ottaa osaa ihmisten välisiin juttuihin sanomalla, kuinka nyt ahdistaa ja ohjelma on huonoa.              

Vanhusten hoitolaitoksessa, vanharouva silittelee robottikissaa ja sanoo, että hänelläkin oli lapsena tällainen kissa, mutta on tämä jotenkin oudon oloinen.                              

Ulkona robottikone leikkaa nurmikkoa. Entä jos vanha mies kävelee nurmikolla ja pikaistuksissaan potkaisee robottia ja potkaistessaan kaatuu ja loukkaa itsensä? Osaston ainoa ihmishoitaja näkee tapauksen, juoksee miestä auttamaan ja kysyy, tarvitaanko nyt tekoälyä, vai empatiaa?

Entä jos ihmisille ei enää riitä tämä realiteettien rajoittunut maailma? Virtuaalinen maailma vie meidät uuden elämän porteille. Emme ymmärrä mitä tapahtuu, koska elämme toisten ihmisten luomassa virtuaalisessa todellisuudessa.

 

Lassi Rönkkö

Janin runot

Ensimmäinen runo

Heitin ankkurisi minuun

vedit minut pois nykyhetkeen

olit läsnä.

Hengitän sinua

näen sinut paljaana

silti haluan kulkea

samaan suuntaan

nauraa samalle jutulle.

Etkö näe: elän.

Elätkö sinä?

Toinen runo

Olet lähellä

kuitenkin niin kaukana

näen sinut

mutten kuitenkaan kokonaan.

Olen kaivannut sinua

läpi elämän

olen odottanut että vihdoin olisit isäni.

Monta vuotta pimeää

ahdistusta

kaipausta

tuskaakin.

Kiitos

että olet olemassa.

Kävelläänkö yhdessä rantaan

katsotaan miten tuulenvire

saa aikaan järven pinnassa

kauniita pieniä laineita.

Jani Kukkonen

Variantit juttelevat keskenään

Omicron variantti antaa maailmanlaajuisen tilannetiedotuksen levinneisyydestään delta variantille.

-Ovat jo aika liemessä maailman onnellisimmassa maassa. Teho- ja sairaalapaikat ovat paikoin jo aika täynnä. Leikkauksia perutaan. Koronakuolemia on yli 1600. Mitä nyt sitten teemme tulevaisuudessa? Pitäisikö rauhoittua ja painua maan alle?

-Jatka vaan samaan malliin, ja lisää vielä vain leviämistä ja ”paskomista”, niin ehkä pian oppivat elämään hyvinvointialueella terveysturvallisesti sekä ymmärtävät laittaa lisää resursseja terveydenhoitoon ja -huoltoon ja kiihdyttämään ja vauhdittamaan rokottamista, delta variantti sanoo.

Leo Härmä

Pöytä

Pirtin pöytä vetää kaiken itseensä?  Asukit pyörivät sen ympärillä kuin protonit ja neutronit atomin ytimessä.

Ei pöytä vetovoimalleen mitään mahda. Raivaamisen ja vieraiden jälkeen sillä on oitis hyvä valikoima tallessa pidettävää. Järjestys sillä on ihan omanlaisensa. Toista paria olevat sukat roikkuvat reunalla helmakoristeina. Niiden päällä höyryää pottukattila.

Voirasia lepää Sote-laskujen päällä. Leipäviipaleet ovat tipahtaneet jonkin digihärpäkkeestä jääneen pahvirasian pohjalle.

Minitomaatit pyöriskelevät siellä täällä. Kurkkupötkyn puolikas tököttää maljakossa majakkana keskellä tavaramerta. Ikkunan puoleisessa päässä lehti-ja kirjepinojen alla kohoaa kunniakas kynäkasa. Vieressä iso pöytäkalenteri tulvii merkintöjä.

Maito- ja piimäpurkki odottaa pitkällä penkillä pääsyä ylemmälle tasolle.

                           Pöytä on pirtin itsevaltias.

Paula Pyykkönen

Lääkettä

Iso mies istui sängyn reunalla kumarassa kädet polvilla ja huohotti.

– Kylläpä ottaa rinnasta. Hohhoijaa, milloinkahan se…

Sänky narahti, kun hän nousi istumaan ja ojensi selkänsä. Hän vilkaisi pieniruutuisesta ikkunasta pihatielle. Yöllisen sateen jäljiltä kosteana kiiltelevä pihatie laskeutui mäkeä alas. Jo lehtensä tiputtaneet koivut seisoivat kuin sotapojat rivissä pientareella tien kummallakin puolella. Postilaatikkorivistö pilkotti koivukujan päässä. Naapurin Kusti seisoi laatikkonsa luona. Odottaakohan hän aamulehteä vai linjuria, mies aprikoi.

Miehen lehdet tulivat rivistön ensimmäiseen vihreään laatikkoon. Kaisamuorin keltainen laatikko kellotti seuraavana yhden ruuvin varassa, Kustin punainen viimeisenä.  Yleensä lehti tulee noin kahdeksan aikoihin, eli kohta, mies vilkuili kelloa. Tavallisesti Kusti ottaa ensin omansa ja sitten minun lehteni ja tulee hetkeksi porinoille. Mutta kerran viikossa Kusti nousee koulukaslinjuriin mennäkseen kaupoille keskustaan. Tänään taitaa olla sellainen päivä.

Hetken päästä linjuri tuli ja vei Kustin mennessään. Mies huoahti ja kohotti kätensä sängyn päätyä kohden. Sänky valitti, kun hän kiskoi itsensä päätyyn tukeutuen ylös. Suuri vatsa haittasi miehen liikkeitä. Hän jäi nojaamaan päätyyn katsellen edelleen ulos.  Ensimmäisenä pihatien vieressä seisoi vanha ja rosoinen koivu. Sen paksussa alaoksassa roikkui rispaantuneesta narusta ränsistynyt ja harmaaksi virttynyt lintulauta. Lauta heilui villisti, kun kymmeniä pikkulintuja ryntäili sen ympärillä. Harakka pomppi puun alla ja keräili laudalta tippuneita murusia nokallaan.

– Onpa siellä sirkkuja!  Hyvä, kun vein niille eilen siemeniä ja leivän murenia. Riittää syömistä, jos vain laudan naru kestää tuota hyppimistä. Pojan täytyy vaihtaa naru, kun ehtii, mies puheli ääneen.

Miehen ajatus siirtyi aamupäivän tuleviin tapahtumiin. Esikoinen, lääkäri Tampereelta, soitti illalla myöhään. Mies kuuli, että hän istui autossa.  Poika ilmoitti tulevansa seuraavana päivänä ja tuovansa lääkkeet. Hän aikoi yöpyä matkalla äitinsä luona.

On niin pitkä matka, poika sanoi. – Vilkaisen samalla äidin vointia. Olisitte muuttaneet yhdessä lähemmäksi, ei menisi niin paljon aikaa.

– Pitkä on matka, isä myönteli. – Äitisi lähti omasta tahdostaan, halusi olla itsenäinen, kai muistat?

Poika ei vastannut. Turhan takia hän isäänsä kovisteli.

Ei isäkään sanonut ääneen, mitä pelkäsi: ehkä poika tulee liian myöhään…

Hannele Laukkanen

Taiteilua

Taidetta nyt tekemään, taulua nyt maalaamaan.                                                              

Väri tuonne, väri tänne, kyllä tämä etenee.                                                                     

Valoiselta kaikki näyttää, mestarina hääräilen.                                                             

Vaikeaksi kaikki kääntyy, uhkakuvan eessäin nään.                                                                                                                                    

Tuli eteen uusi este, muotoni jo synkkenee.                                                                                                                               

Turhat luulot karisee, siinä silmät avautuu, kaikki virheet havaitaan.                           

Ylpeästi nostan nokkaa, käännän vähän veneen kokkaa.

Taitaa mennä kaikki myttyyn, heitin kaikki opit hukkaan.                                                   

Kyllä tämä tänään riittää, rikon koko tekeleen, ympärille säpäleet.                          

Onko tämä perkeleistä, kotoisinko saatanoista.                                                    

Meni hukkaan yritystä, turhan kovaa ponnistusta.                                                         

Jotain tässä taasen opin, sainhan aikaan säpäleitä. 

                                      

Lassi Rönkkö