Kategoria: Galleria

                        Vihapuhe

    Vihapuheet kilvan lentää, sanat saavat siivet selkään.                                        

    Sanoja on monelaist, juttua niin erilaista.                                                                     

    Valhetta, kun herrat toistaa, ympärille sylki roiskaa.                                                  

    Parasta on etten toista, enkä enää tässä loista.                                                           


    Netissäkin levis tieto, loppui virkavallan sieto.                                                        

    Kukas onkaan ollut kiero, joku uskoi väärän tiedon.                                               

    jotkut niistä pahastuu, toiset niihin ihastuu                                                            

    Tapausta niin monenlaista, tekotapa vääränlaista.                                                     


    Onhan tässä olemista, sanomista kaikenlaista.                                                         

    Sanoillakin sotimista toisen mielen sohimista.                                                          

    Kipeästi sanat sattuu, kohta kai jo tulee nokkiin.                                                      

    Taidan vaihtaa kaiken rokkiin, ettei kukaan mene sokkiin.                                                


                                                 Lassi Rönkkö

Pieni kirjapuoti Pariisissa

Pieni kirjapuoti Pariisissa. (Das Lavendelzimmer). Nina George, 2013. Suomentanut Veera Kaski.

Tämä hurmaava teos valloitti helmikuun iltalukuhetkeni. Teoksessa kirjakauppias Jean Perdu pitää kirja-apteekkia Pariisissa Seinen rannan laiturissa vanhassa proomussa. Proomun hän oli ristinyt Luluksi. Kaikkihan tiedämme, että tavallisessa apteekissa myydään lääkkeitä, pillereitä, voiteita ja laastareita erilaisiin sairauksiin ja kolotuksiin. Perdu myi omassa apteekissaan kirjoja sairauksiin, joita nimitetään sanoilla hylätty, yksinäisyys tai epätoivoinen rakkaus.

Kauppias oli erikoistunut kuuntelemaan asiakkaan tunteita niin, että hän joko pystyi suoralta kädeltä suosittelemaan ”tautiin” jotain kirjaa tai kieltämään asiakasta ostamaan väärää kirjaa. Väärät kirjat saattoivat aiheuttaa asiakkaalle ehkä lisää masennusta tai muuta tunne-elämän häiriötä.

Mutta kukaan ei tiennyt, miten epätoivoinen kauppiaan oma tunne-elämä oli. Kirjan syntyhetkellä hän oli täyttänyt viisikymmentä vuotta. Näistä vuosista kaksikymmentä viimeisintä hän oli vaalinut omaa salaisuuttaan, rakkautta, joka oli päättynyt toisin kuin hän luuli. Tuska, jota hän tunsi, saavutti eräänä päivänä lakipisteensä. Niinpä hän riuhtoi Lulun irti laiturista ja lähti seilaamaan Seineä eteenpäin mukanaan kaksi kulkukissaa, Kafka ja Lindgren, sekä eräs masentunut esikoiskirjailija, jonka maallinen omaisuus kännyköineen ja pankkikortteineen putosi jokeen.

Matkan aikana hän löysi uusia tuttavia, joista tuli ystäviä. Ihmisiä, jotka opettivat häntä elämään uudestaan ja vihdoin hän myönsi itselleen, että oli rakastanut jotain, jota ei enää ollut olemassa. Hän ihastui Ranskan maaseutuun, laventelipeltoihin, vehreisiin niittyihin, ihmisiin, jotka valmistivat maailman ihaninta ruokaa ja juomaa. Jo ennen matkaa hän oli tavannut uuden rakkautensa, Catherinen, jolle hän matkoiltaan kirjoitti ja viimein uskalsi tunnustaa tunteensa.

Teoksen paras opetus on yksinkertainen elämänfilosofia, jonka mukaan elämiseen tarvitaan vain kunnon yöunet, hyvää ruokaa ja ympärille tarpeeksi ystävällisiä ja ymmärtäviä kanssakulkijoita sekä rakkautta, paljon rakkautta.

Kaikki on tallella. Yhteiset hetkemme ovat katoamattomia, kuolemattomia. Eikä elämä koskaan lopu.

Saksalaisen Nina Georgen ranskalainen rakkaustarina on ollut bestseller monessa maassa. Saksassa se pysyi 10 viikkoa myyntilistojen kärjessä.

HANNELE LAUKKANEN

Talven muumioimat puut
odottavat.

Aika,tähden lento
oksaltaan kohmeinen lintu.

Kuunsirppi leikkaa kähtikenttää.
hiven täyttää ikkunan,
hiljaisuus huoneen.

Jumala loi pölystä ihmisen.
Ihminen pölyimurin äänen.

KALEVI LAUKKANEN

Runeberg-kirjallisuuspalkinto Ralf Andtbackalle



Runeberg-kirjallisuuspalkinto myönnetään kirjailija Ralf Andtbackalle 
runoteoksesta Potsdamer Platz. En Dikt. (Förlaget). Ensimmäistä kertaa 
palkinnon 34-vuotisessa historiassa voittajaksi on valikoitunut 
ruotsinkielinen runoteos.
Runeberg-palkinnon palkintosumma nousi tänä vuonna 20 000 euroon. 
Palkinnon rahoittavat sanomalehti Uusimaa ja Porvoon kaupunki.
Palkinnon saajan valitsi kahdeksan ehdokkaan joukosta raati, johon 
kuuluvat kirjailija Marjo Heiskanen, kirjallisuudentutkija, FT 
Veli-Matti Pynttäri ja kriitikko, kulttuuritoimittaja Siskotuulikki 
Toijonen.
”Tekijä jättää lukijalle tilaa muodostaa mielikuvia: runomatka taittuu 
ihmisten parissa mutta ilman väliin asettuvaa lyyristä minää. 
Potsdamer Platzilla Ralf Andtbacka tulee uudistaneeksi paitsi 
runokieltä ja -muotoa myös käsityksen nojatuolimatkasta”, raati 
perustelee valintaansa.
Potsdamer Platz on vaasalaisen Ralf Andtbackan (s. 1963) kahdestoista 
kaunokirjallinen teos. Hänen aiemmista kirjoistaan kaksi on valittu 
Runeberg-palkintoehdokkaiksi.

HIIHTO

Kun hiihtelen hankia
hiljakseen, minun mieleni
on kuin lintusen, joka lentää
ulos häkistään.
Mikä hiihdossa kiehtoo,
se on liikkeen rytmi ja
tasainen tempo, vauhdin
hurma ja lento!
Päivä poskia punottaa,
ja mieli on virkeä, olo rento,
hangilla lumi valkea, hento
kuin huntu utuinen.

PIRJO VIRKKUNEN

SOI LAULUNI JOKA SYDÄMEEN

Löysin ääneni metsäpolulta

tuon ahopellon takaa.

Nyt voin laulaa laulujani

ja toisille niitä myös jakaa.

Jos ääneni kantaa kauaksi,

sinäkin sen voit kuulla

ja erottaa toisten äänistä,

minä laulan omalla suulla.

Soi lauluni joka sydämeen!

Soi taivaalle korkealle!

Soi keralla lintujen laulun

sinitaivaalle, maailmalle!

PIRJO VIRKKUNEN

Kiire

Heti ensimmäisen nyppylän jälkeen huitoo kaksi sinistä miestä punaisen lätkän kanssa ja viittoilevat voimakkaasti, että paikka on tuossa levikkeellä. Onhan niitä toteltava, kun ne niin tosissaan vilkuttelevat. Ja työntävät tulppaa heti suuhun.

Yritän jossain välissä selvittää, miten tavaton kiire minulla on kaupunkiin.

He rupeavat kiinnostumaan enemmän minun autovanhuksesta kuin minusta. He kiertävät ympäri, koputtelevat peltejä ja potkivat renkaita. Ne eivät uskalla puhua minulle mitään. Harmittaa jo niin tuskasesti. Niinpä sanon kovaan ääneen, että minulla olisi oikeasti kiire, mutta ne vaan jatkavat touhuamista auton ympärillä mykkänä kuin laho kanto.

— Onkos papereita? kysyy ensimmäinen sinipukuisista.

— Onks ajokorttia? kysyy toinen pommittaja.

— Onhan niitä, mut kotona.  —Siks toiseks minulla olis turkasen kiire kaupunkiin runoja rustaamaan ja pitäis vielä hakee toinenkin vestelijä matkanvarrelta.

— Täh?

Kumpikin tuijottaa minua pitkään ja sitten autoa, kääntävät päänsä ja työntävät paperit salkkuunsa ja toinen heistä tokaisee omituisella äänellä: — Hyvää matkaa!

Anja Rusinen

Monta porttia

                                                                     

On monta porttia                                                                                      

  Meitäkin joka sorttia.                                                                       

   Mukana monta konttia.                                                                            

    Pelataan taasen pelikorttia.                                                                   

  Pakataan takakonttia

  Ajellaan eskorttia.                           

  Etsii moni ajokorttia.  

Otetaan kesporttia

Etsii moni ajokorttia                                                

   Ajellaan päin porttia.                                                                                                                                                                              

   Lassi Rönkkö                               

                                                                                              


Bernande Alban talo

LähettäjäAnja Rusinen
Vastaanottajakirjoittajayhdistys@sonettiry.fi
PäiväysTänään 09:16
Yhteyshenkilön kuva

 Liki kaksi viikkoa meni sulatellessa Kuopion Kaupungin Teatterin esittämää näytelmää, Bernarda Alban talo. Sen kirjoitti Frederico Carsia Lorca 1932. Ohjaajana Anne Rautiainen ja musiikin rakensi flamenkon henkeen Teho Majamäki.

Lyhyesti juoni: Leskeksi jäätyään Bernanda sulkeutui viiden tyttärensä kanssa kahdeksaksi vuodeksi viettämään suruaikaa taloonsa. Hän yritti suojella heitä ulkopuoliselta pahuudelta ja ennen kaikkea miehiltä. Tämä päättyi tragediaan.

Kerron mututuntumalla, miten  esitys vaikutti minuun. Kuulin pari kertaa naurahduksia katsomon taka-alalta.   Minuun se ei tarttunut, mutta ei itkettänytkään. Esitys oli minulle värisyttävä tunnelataus.  Visuaalisuus ja musiikki oli suuri nautinto, juoni jäi taka-alalle.

Näyttämö oli tummasävyinen ja puvustus myös. Nämä sopivat hyvin näytelmän henkeen, harmaata ja tummaa kaikki. Musiikki, flamenkon synkät vivahteet ja tanssi värisivät iholla. Musiikki vahvisti tunnelman äärimmilleen ja purskahteli sopivasti. Luonnonvoimat jylläsivät.  Lopun tragedia ja hallitsevan äidin huvittava lausahdus: —Tärkeintä on tyttärien kuolla koskemattomina,  irrotti minusta vähäeleisen naurahduksen.   Bernande Alban talo hyppäsi ykkössijalle kaikista tähän saakka näkemistäni teatteriesityksistä. Hyvä Kuopio!

Anja Rusinen Kategoriassa Ajankohtaista