Kategoria: Galleria

Mielenkiintoinen kirja

Kirjastossa käydessäni kirjojen esittelyhyllystä katseeni osui kirjaan, joka oli nimeltään, Hitlerin oikeudenkäynti.

Vallankaappausyritys 1932 ja natsisaksan nousu. Oikeudenkäynti avasi Hitlerille tien valtaan ja Saksan johtoon.

Kirjan on kirjottanut. David King.

Itseäni on hitoriaan liittyvä kirjallisuus aina kovasti kiinostanut. Olen lukenut paljon myöskin natsisaksaan liittyvää. Tämä vaihe mikä liittyi Hitlerin oikeudenkäyntiin, en tiennyt siitä juuri mitään. Tässä kirjassa avautuu selkeä näkemys ajan henkeen ja hävityn ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan.

Kirjan takakannessa on esittely kirjan sisällöstä, jota lainaan tähän juttuun.

Itävaltalainen korpraali Adof Hitler sai maanpetossyytteen epäonistuttuaan vallankaappauksessa Munchenissa vonna 1923. Hän käänsi oikeudenkäynnin edukseen, kansalissosiallistisen propagandan levitysapahtumaksi, ja hänestä tuli tunnettu hahmo niin Saksassa, kuin laajenmminkin. Tämän jälkeen Hitleriä oli entistä vaikeampi pysäyttää.

Kirja perustuu oikeudenkäyntiasiakirjoihin, poliisin arkistoihin ja Lanbergin vankilan arkistoihin, dokumentteihin, sekä useisiin muihin aiemmin julkaisemattomiin lähteisiin. Hitlerin oikeudenkäynti on mukaansa tempaava ja hyytävä kertomus oikeuden epäonnistumisesta – katastrofaalisin seurauksin. Kirja saa meidät ymmärtämään entistä paremmin Hitlerin tietä itsevaltiaaksi, ja se antaa aineksia arvioita nykyisiä ääriliikkeitä.

– Lassi Rönkkö

Aika arkinen

Jos se olisi vain yhtä juhlaa? Varmaan siihen kyllästyisi, yrittäisi keksiä väkisin jotain vielä hauskempaa, jotta juhla vain jatkuisi. Mutta ei se ky niin. Ikuinen juhlinta ei ole mahdollista. Viimeistään rajojen loppuessa tai depression iskiessä, on keksittävä , miten päästä juhlimisesta arkeen. Arki on pelottanut, mutta nyt se on ainut tie eteenpäin. Näin arki onkin ystävä. Ja kun Kun on vielä töitä, niin kello pärähtää ystävälisesti aikaisin aamulla. Sen ääni on toivoa herättävä. Tahtoo sanoa: Sinulla on mahdollisuus uuteen elämään.

Kuten muutkin. Kuljet liukuportaita alaspäin ja maanalainen kerää sinut yhdessä muiden harmaiden hahmojen kera. Se imuroi kaikki sisäänsä ja sylkee ne väliin ulos. Ihmiset tuijottavat apaattisena jonnekin vaunun nurkkaan tai katselevat kännykkäänsä . Mutta sinä? Olet toivoa täynnä, hymyilet onnestasi. Jotkut kokevat sen ärsyttävänä. Hulluko on. Näin aamusta jo hymyilee, kuin muita kiusatakseen. Mutta sinä olet omissa maailmoissa. Odotat tältä ensimmäiseltä työpäivältä paljon.

Elämässä on taas järjestystä. Herätys, aamukahvi. Pieni lounas ja sitten kotiin kaupan kautta. Niin on turvallista ja katsella kun harmaat hahmot kuljettavat ruokakassejaan. Kassalla eivät juuri vilkuile ja puhu. Kortti käy nopsaan. Myyjäkin on ihmeen hiljainen. Kuin robotti hän ottaa seuraavat einekset ja vinguttaa koodeja. Mutta hän, olkoon vaikka matti, on päättänyt poiketa muodollisesta kaavasta. Tai ei hänen tarvitse sitä väkisin tehdä. Sisältä pulppuaa iloinen solina ja hymyillen hän asettaa tavaransa tiskille. Myyjä kavahtaa. Mitä virnuilee. Minulleko. Onko minussa jotain huvittavaa. Epätietoisena hän pälyilee miestä , tavaroita ja käsi haparoi koodeja. Ja vielä Matti puhuu jotain säästä ja lähtiessä toivottaa myyjälle hyvää päivänjatkoa. Tämä toljottaa silmät ympyränä, ei osaa vastata, on hiljaa.

Vaikka sää on tosiasiassa harmaa ja räntäinen, matti näkee kaiken aurinkoisena. Hän on nyt turvallisesti oravanpyörässä joka luo säännöt . On se helppoa. Tummat hahmot kuljettavat nyssäköitään, vaikuttavat apeilta. Mutta matti kiiruhtaa vauhtiaan, muovikassi heijaa hänen ripeässä tahdissa. Kotona odottaa einesten laitto. Hän onkin kyllästynyt ainaisiin juhlaruokiin. Hernekeittoa ja valmiita lihapullia. Kuinka ihana arkinen ateria. Muistot palaavat lapsuuteen, aikaan jolloin kaikki oli niin säännöllistä. Vielä kun löytäisi sellaisen tavallisen, arkisen sarjan TV:stä. Ja sitten iltatee ja innolla odottamaan seuraavaa päivää. Herätyskellon käskevää mutta ah, niin piristävää ääntä.

Jussi Aulis

Virus

Ihmisiä ylenmäärin, taudit täällä leviää.

Itsekkäitä ihmiset, liikaa täällä sikiää, luonnon lajit tuhotaan.

Väliin tulee uusi tauti, ihmismäärä vähenee.

Kehittyvä lääketiede taudin taasen kukistaa.

Kansat jatkaa eloaan, saaden aikaan tuhojaan.

Luonto kysyy, huokaa, ihmiskunta, olis aika ymmärtää.

Outo aika ompi tämä, missä onkaan määränpää.

Tuulet yltyy kuumenee, röyhkeys meissä lisääntyy.

Tulvat nousee ahdistaa, monen myöskin hukuttaa.

Jotkut täällä köyhtyy, rikastuu, rahoistaan he huolissaan.

Pörssikurssit laski tänään, huomenna kai nousee taas.

Uusipäivä valkenee, taudit väijyy uhrejaan.

Lassi Rönkkö

Kun sinivuokot kukkivat

Kylmä yllättää kevääni,

painaa hartioitani.

Itken jäätävää kaipaustani,

ikävöin kuumia kesiämme, rutistuksiasi.

Puhun seinille, taivaan linnuille, itselleni.

Valun itkuvirsinä korpiin, puroina metsiin.

Hiljaisuus pysähdyttää ajatukseni,

odottamasi sinivuokot kukkivat jo.

Anja Rusinen

Nyt puhuu viirus

Minä olen viirus. Minä liikun siellä ja täällä tai olen liikkumatta. Saatan olla ilmassa tai erilaisilla pinnoilla. Minä olen vielä aika tuntematon koko maailmassa. Minä herätän hyvin paljon erilaisia ajatuksia, jopa tunteita, oikeita ja vääriä.

Vaikka olen olemassa, minä en kuitenkaan näy teille. Minä olen näkymätön viirus, enkä minä sano mitään teille, enkä ymmärrä Italian tai Espanjan kieltä. Minä tulin tänne tämän vuoden alkupuolella lentokoneella aivan ensi aallossa isäntäni tai emäntäni kanssa aivan toisesta maasta. Myöhemmin meitä viiruksia on tullut lisää lentokoneilla tännekin päin eri puolilta maailmaa.

Minä saatan tarttua erilaisiin riskiryhmiin ja muihinkin, sillä tarvitsen elävän organismin solun.

Ihan oikeasti, totisesti, minä olen varottava viirus. Viirus voi pahimmillaan tappaakin. On hyvä pitää riittävää etäisyyttä minuun, niin ulkona kuin sisätiloissa. Kaduilla voisi kävellä ihan hyvin viiden metrin välein ja kaupan kassalla on hyvä jonotella 2 metrin ja 40 sentin välein. Eikä olisi pahitteeksi, vaikka välimatkoja valvottaisiin.

Minuun varovaisuutta ja etäisyyttä on syytä pitää yleisissä tiloissa ja julkisissa liikennevälineissä, koska ihmiset voivat olla aivan tahattomasti varomattomia aivastellessaan, pärskiessään, yskiessään ja aiheuttaa uusia tartuntoja.

Nyt miltei päivästä pääskytysten pari-kolme kuukautta on arvailtu, ennusteltu, ihmetelty, kummasteltu ja veikkailtu itseään vastuullisina pitävissä medioissa maailman menoa. Liikkeellä on kaikenlaista spekulaatiota, skenaariota, eikä ne aina perustu aivan tieteellisiin tutkimuksiin.

Viirustauti voi olla lievä, joka paranee kotihoidossakin, kannattaa pysyä kuitenkin kotona vähintään pari-kolme vuorokautta oireiden päättymisen jälkeen.

Ei ole mitenkään huono asia nyt digi-, hyper-, hybridi- ja kyberaikana pestä usein käsiä saippualla tai käyttää käsidesiä, eikä se maski-hengityssuojainkaan ole ihan hullumpi idea, se on sitten eri asia riittääkö niitä kaikille. Kaiken kaikkiaan maailmaa muuttuu monessa suhteessa epidemian jälkeen ja on jo muuttunut. Vielä on hyvä muistuttaa, ettei kannata hötkyillä koronarajoitusten kanssa, etteivät ne koronat mene aivan laukalle varfsinkaan ravintoloissa ja yökerhoissa. Ihmisten terveys on kuitenkin pääasia.

Minä nyt ei itse ihan heti lähtisi ulkomaille, kun olen viimein päässyt tänne Pohjolaan koko maailman onnellisimpiin maihin.

Leo Härmä

Vielä kerran – Auschwitz

Tuntuuko joskus , että nimi Auschwitz saa ankeuden tunteen leviämään olemukseesi? Tuota Puolan eteläosassa, Krakovan kaupungin lähistöllä sijaitsevaa kuoleman leiriä on käsitelty niin monissa elokuvissa, kirjoissa, TV-dokumenteissa ja historiallisissa esityksissä. Leiri koostui kahdesta osasta, joista käytetään yhteisnimeä Auschwitz-Birkenau.

Romaani ”Auschwitzin tatuoija” ilmestyi vuonna 2018, alkuperäisnimeltään ”The tattooist of Auschwitz”, ja se on uusiseelantilais-australialaisen Heather Morrisin teos. Hän loi aluksi elokuvakäsikirjoituksen, joka perustui jo vuosituhannen alkuvuosina tehtyihin keskusteluihin entisen Auschwitzin juutalaisvangin kanssa.

Teoksen mallina on toiminut slovakialainen Lale Sokolov – parikymppisenä natsien tuholeirille joutunut mies, joka eli varsin iloista elämää kotikaupungissaan – kunnes kaikki muuttui.

Vireänä supliikkimiehenä Lale sattui olemaan oikeassa paikassa, kun vanha tatuoija valitsi itselleen apumiestä. Nopeaoppinen nuorukainen pääsi merkitsemään leirille saapuvia vankeja tatuoimalla heidän käsivarteensa tunnistenumeron. Kerran – ollessaan jo itse päätatuoija (saksaksi Tätowierer) – Lale sai eteensä Gitan, johon hän rakastui päätäpahkaa.

”Tatuoin numeron hänen käsivarteensa. Hän tatuoi nimensä sydämeeni.”

Romaani on todellinen uskon, toivon ja rakkauden korkea veisu. Leirin ankeus tuo julman kontrastin kahden nuoren juutalaisen syvenevään rakkaustarinaan. Usko selviytymiseen on usein tiukilla, mutta toivo paremmasta ja luja rakkaus pitävät heidät elossa aina siihen saakka, kun venäläiset sotajoukot valtaavat leirin.

Lale ja Gita ovat selviytyjiä. Heidän perheensä ovat hajonneet – useimmat tapettu. Koska kyse on tositarinaan perustuvasta teoksesta, heidän myöhemmät vaiheensa kerrotaan epilogissa heidän poikansa Garyn näkökulmasta.

Varsin rankasta aiheesta kertova romaani ”Auschwitzin tatuoija” on elokuvamaisen visuaalinen teos. On helppo nähdä mielessään tapahtumien kulku – miten epäinhimillisissä olosuhteissakin perusihmisyys säilyy. Vaikka välillä tuntuu, että kaikki ympärillä kaatuu, niin toivo elää. Ja rakkaus.

– Jukka Lappalainen, FM

Vihapuhe

Vihapuheet kilvan lentää, sanat saavat siivet selkään.                                       

Sanoja on monelaist, juttua niin erilaista.                                                                    

Valhetta, kun herrat toistaa, ympärille sylki roiskaa.                                                 

Parasta on etten toista, enkä enää tässä loista.                                                          

Netissäkin levis tieto, loppui virkavallan sieto.                                                       

Kukas onkaan ollut kiero, joku uskoi väärän tiedon.                                               

jotkut niistä pahastuu, toiset niihin ihastuu                                                           

Tapausta niin monenlaista, tekotapa vääränlaista.                                                    

Onhan tässä olemista, sanomista kaikenlaista.                                                        

Sanoillakin sotimista toisen mielen sohimista.                                                         

Kipeästi sanat sattuu, kohta kai jo tulee nokkiin.                                                      

Taidan vaihtaa kaiken rokkiin, ettei kukaan mene sokkiin.                                               

– Lassi Rönkkö

Kirja-arvostelu; Pieni kirjapuoti Pariisissa

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Sinikellot.jpg
Pieni kirjapuoti Pariisissa. (Das Lavendelzimmer). Nina George, 2013. Suomentanut Veera Kaski.

Tämä hurmaava teos valloitti helmikuun iltalukuhetkeni. Teoksessa kirjakauppias Jean Perdu pitää kirja-apteekkia Pariisissa Seinen rannan laiturissa vanhassa proomussa. Proomun hän oli ristinyt Luluksi. Kaikkihan tiedämme, että tavallisessa apteekissa myydään lääkkeitä, pillereitä, voiteita ja laastareita erilaisiin sairauksiin ja kolotuksiin. Perdu myi omassa apteekissaan kirjoja sairauksiin, joita nimitetään sanoilla hylätty, yksinäisyys tai epätoivoinen rakkaus.

Kauppias oli erikoistunut kuuntelemaan asiakkaan tunteita niin, että hän joko pystyi suoralta kädeltä suosittelemaan ”tautiin” jotain kirjaa tai kieltämään asiakasta ostamaan väärää kirjaa. Väärät kirjat saattoivat aiheuttaa asiakkaalle ehkä lisää masennusta tai muuta tunne-elämän häiriötä.

Mutta kukaan ei tiennyt, miten epätoivoinen kauppiaan oma tunne-elämä oli. Kirjan syntyhetkellä hän oli täyttänyt viisikymmentä vuotta. Näistä vuosista kaksikymmentä viimeisintä hän oli vaalinut omaa salaisuuttaan, rakkautta, joka oli päättynyt toisin kuin hän luuli. Tuska, jota hän tunsi, saavutti eräänä päivänä lakipisteensä. Niinpä hän riuhtoi Lulun irti laiturista ja lähti seilaamaan Seineä eteenpäin mukanaan kaksi kulkukissaa, Kafka ja Lindgren, sekä eräs masentunut esikoiskirjailija, jonka maallinen omaisuus kännyköineen ja pankkikortteineen putosi jokeen.

Matkan aikana hän löysi uusia tuttavia, joista tuli ystäviä. Ihmisiä, jotka opettivat häntä elämään uudestaan ja vihdoin hän myönsi itselleen, että oli rakastanut jotain, jota ei enää ollut olemassa. Hän ihastui Ranskan maaseutuun, laventelipeltoihin, vehreisiin niittyihin, ihmisiin, jotka valmistivat maailman ihaninta ruokaa ja juomaa. Jo ennen matkaa hän oli tavannut uuden rakkautensa, Catherinen, jolle hän matkoiltaan kirjoitti ja viimein uskalsi tunnustaa tunteensa.

Teoksen paras opetus on yksinkertainen elämänfilosofia, jonka mukaan elämiseen tarvitaan vain kunnon yöunet, hyvää ruokaa ja ympärille tarpeeksi ystävällisiä ja ymmärtäviä kanssakulkijoita sekä rakkautta, paljon rakkautta.

Kaikki on tallella. Yhteiset hetkemme ovat katoamattomia, kuolemattomia. Eikä elämä koskaan lopu.

Saksalaisen Nina Georgen ranskalainen rakkaustarina on ollut bestseller monessa maassa. Saksassa se pysyi 10 viikkoa myyntilistojen kärjessä.

Hannele Laukkanen

Arki

Talven muumioimat puut odottavat.

Aika, tähden lento

oksaltaan kohmeinen lintu.

Kuunsirppi leikkaa kähtikenttää.

hiven täyttää ikkunan,

hiljaisuus huoneen.

Jumala loi pölystä ihmisen.

Ihminen pölyimurin äänen.

– Kalevi Laukkanen

Runeberg-kirjallisuuspalkinto Ralf Andtbackalle

Runeberg-kirjallisuuspalkinto myönnetään kirjailija Ralf Andtbackalle 
runoteoksesta Potsdamer Platz. En Dikt. (Förlaget). Ensimmäistä kertaa 
palkinnon 34-vuotisessa historiassa voittajaksi on valikoitunut 
ruotsinkielinen runoteos.
Runeberg-palkinnon palkintosumma nousi tänä vuonna 20 000 euroon. 
Palkinnon rahoittavat sanomalehti Uusimaa ja Porvoon kaupunki.
Palkinnon saajan valitsi kahdeksan ehdokkaan joukosta raati, johon 
kuuluvat kirjailija Marjo Heiskanen, kirjallisuudentutkija, FT 
Veli-Matti Pynttäri ja kriitikko, kulttuuritoimittaja Siskotuulikki 
Toijonen.
”Tekijä jättää lukijalle tilaa muodostaa mielikuvia: runomatka taittuu 
ihmisten parissa mutta ilman väliin asettuvaa lyyristä minää. 
Potsdamer Platzilla Ralf Andtbacka tulee uudistaneeksi paitsi 
runokieltä ja -muotoa myös käsityksen nojatuolimatkasta”, raati 
perustelee valintaansa.
Potsdamer Platz on vaasalaisen Ralf Andtbackan (s. 1963) kahdestoista 
kaunokirjallinen teos. Hänen aiemmista kirjoistaan kaksi on valittu 
Runeberg-palkintoehdokkaiksi.