Kategoria: Galleria

Murtuneet mielet -kirja-arvostelu

2013 ilmestyi Ville Kivimäen teos Murtuneet mielet. Se perustuu hänen englannin kieliseen väitöskirjaan ja kertoo suomalaisten sotilaiden hermoista 1939-1945 sotien aikana. Kirja alkaa lääketieteen kandidaatti Urpo Viinikan sotapsykoosista ja hänen hoidostaan, joka päättyi teloitukseen 25.8.1944 yhdeksän päivää ennen aselepoa.

Kirjan alku pakotti minut jotenkin lukemaan teoksen läpi ja vaikka olen lukenut ainakin kymmeniä sotaromaaneja en ole osunut koskaan kirjaan, joka kertoo varsin totuudenmukaisesti sotien aikaisista sotilaiden mielten järkkymisistä ja niiden seuraamuksista.

Yleensähän sotakirjat käsittelevät miten sankarillisia olivat kirjoittajan oman maan sotilaat ja miten avuttomia naapurin taistelijat omiin verrattuna. Hermonsa menettäneitä omia ei mainita koskaan, vaikka heitä oli omissa niin kuin vieraissakin joukoissa jopa tuhansittain. Myös meidän pieni isänmaamme on niitä kamarallaan taisteluttanut. Kivimäki on kirjoittanut asiat siinä järjestyksessä mitä hän on silloisista sotapäiväkirjoista ja muista lähteistä eteensä saanut. Ilman mitään korulauseita ja sankaritarinoita, joita kirjastot ovat tulvillaan.

Sotien aikana varsinkin henkisesti haavoittuneet yritettiin tavalla tai toisella parantaa ja tänä päivänä niistä keinoista useimmat ovat tuomittu väärinä tapoina hoitaa henkisesti sairaita potilaita. Kun kirjan lukee tulee minun ikäiseni lukijan mieleen ne sodista palanneet miehet, jotka jatkoivat rauhan tultua entistä elämäänsä. Kukaan ei tiedä, miten sota oli muuttanut hyvätkin miehet järkyttyneiksi pienistäkin asioista. Raittiista oli tullut alkoholi suurkuluttaja ja rauhallisista väkivaltaisia perheen pieksäjiä. Rintamilla oli hermonsa menettäneet jättäneet aseensakin ja paenneet Suomen metsiin. Silloiset hoitotoimenpiteet olivat järkijään kokeiluhoitoja ja hyvin useiin mies palautettiin rintamalle, vaikka hänen paikkansa olisi ollut sairaalassa tai kotona kaukana taistelupaikoista. Osa ammuttiinkin.

Sota on aina sotaa ja sitä kaunistelleen niin elokuvissa kuin kirjoissakin. Murtuneet mielet on kieltämättä raskas luettava. Mutta kettä kiinnostaa sodan todelliset kasvot, kirja antaa totuuden mukaisemman kuvauksen niin sotien ajoista kuin hieman sodissa kaatuneidenkin elämästä. Sattumalta itse kuulun vielä sodan kokeneen joukon viimeisiin elossa oleviin ja muistan hyvin terveinä palautettujen miesten jatkuvat tappelut ja useat tapotkin heti sodasta palattuaan aina 1980 luvulle saakka. Useimmalle rintamamiehelle alkoholi oli aine, joka sai heidän kätketyt.

painajaiset palaamaan . Kirja ei niistä kerro, mutta panee silloin eläneen miettimään mistä silloiset käytöksen omalaatuiset asiat oikein johtuivat. Kukaan ei tiedä, miten moni sodan kokenut olisi tarvinnut kipeästi psykiatrista hoitoa, mutta niin sitä vaan elettiin ja aikanaan jokainen enemmän tai vähemmän sairaskin on aikojen saatossa poistunut riveistä. Kuka jaksaa, kannattaa Murtuneet mielet lukea. Kirja antaa todellisen kuvauksen sotaan liittyvistä tärkeimmistä henkisistä sairauksista.

18.1.2021 Martti Heikkinen

puhekieli

                                                                   

 tänään monen neidon nuoren  sievän, oudoks mennyt puhekieli.                                     

Veetä, peetä paljon käyttää, rumat sanat tienoot täyttää,                         

 kovaa  pintaa pitää näyttää.                                                                                 

 Eihän kaikki ole näitä, mukana myös täysipäitä.                                             

Puhekieli tämä uusi, niinkuin ennen ulkohuusi. 

Huomiota sillä saa, vaikkei järki loistakkaan.

 Paljon hyvää nuorisossa, jotain meidän tuomiosta.                                  

 Iän tuomasta, huomiosta.                                                                              

 Monen haasteen kohtaa nuori, kovas kasvaa ulkokuori.                               

 Olkoon vanha, taikka nuori, kehittyy, tuo puhekieli   

Lassi Rönkkö                              

Yhteyshenkilön kuva

 Honkkeli Aatu

Kuuntelen eteisessä, kuinka kulkusten ääni loittonee ja hiipuu ulos pimeään. Pukki lähti ja meni menojaan. Rupean leikkimään nukella, jonka sain pukilta. Nuken nimi on nyt Hapsu.

Säikähdän kun kuulen eteisestä:  – Kukkuu, kukkuu. Oven takaa se kuuluu, kukkuu uudelleen, se räpistelee tai oikeasti kolistelee. Siellä on iso käki. Nyt se koputtaa oveen. Kuka siellä?

Ovi aukeaa hitaasti. Sieltä rymistelee sisään naapurin setä. Honkkeli Aatu, seisoo jo ovensuussa paketti kädessään. Honkkeliksi häntä ei saa sanoa ääneen, varoitteli äiti minua kerran.  Se on liikanimi. Hänellä on sellainen holtittomat, pitkät ja laihat kintut. Polvet sojottavat toinen kaakkoon toinen länteen, siis mihin sattuu. Hän seisoo ja tuijottaa siinä hiljaa hymyssä suin kädessään paketti, häikäisevän kaunis paketti, iso ja päällystetty punaisenvihreällä paperilla. Vihdoin Aatu sanoo, että löysi sen tieltä.

– Se oli pudonnut varmaan joulupukilta teidän talon taakse.  Huolimatonta touhua pukilta, onneksi siinä on sinun nimesi, Leena. Luepas itse. Eikös vaan. Tässä, toin sen oikeaan osoitteeseen, ettei poro aja vahingossa sen yli, jos sattuu kulkemaan tiellä.

Seison sedän edessä, minä en löydä sanoja, kunnes äiti avittaa: – Mites sanotaan? 

– Kii…tos, saan hädin tuskin kakaistua.  Päässä pyörii vain arvailut, mitä paketin sisältä löytyy ja onko setä pellesetä ihan tosissaan.

– Avataanko yhdessä vai haluatko avata myöhemmin? kujeilee ja pudottautuu lattialle.  Pitkät koivet sojottavat sekaisin koukussa.

Istun viereen, työnnän nenäni miltei syliin ja seuraan tarkkaan hänen veppasevaa punertavaa partaansa. Naavaako? En uskalla koskea, miltä tuntuisi. Onko punaista naavaa olemassa, rusehtavaa ja vihreää on kyllä. Varmaan tietäisi, mutta…

Paperi rasahtaa, kun setä vetäisee kynnellään reunan auki.

– Ei, ei, se menee rikki, parahdan.

Silloin sormet lopettavat repimisen.

– No, säästetään paperi, otetaan nätisti talteen.

Sisältä paljastuu vielä värikkäämpi pahvilaatikko. Sekin kiiltää. Intoni avata laatikko kasvaa vastustamattomaksi. Katson sedän ruttuista naamaa kysyvästi. Joko saisin?

– Irrota vaan, vedä tuosta kulmasta, niin aukeaa hetkessä.

Teen kuten hän käskee. Se melkein rävähtää itsestään auki.

– Mikä, mikä se on? Kysymys myllää päässäni, mutta en ole ennen nähnyt tuollaista. Se on kauniimpi, kuin mikään ennen näkemäni esine. Toisin päin pyöreä ja toisin sukkulan muotoinen ja nappula toisessa päässä. Ja kun napsautan kapinetta sormella, se helähtää kuin peltiämpäri. Mitä sillä tehdään, minä en ymmärrä.

– Haluatko kokeilla?

En uskalla sanoa mitään, en saa sanoja ulos nyt.  Kieleni on lähtenyt lipettiin tai muuten juminut. Setäkin virnistelee veikeästi. Minulle tulee hyvä mieli hymystä ja kurttunaamasta. Ei ainakaan pahan näköinen mutta ikivanha. Kurkkaan välillä isään ja äitiin päin.

Kokeillaanko tätä ja nostaa nappulasta. Se nousee kiemurrellen ylös. 

– Tämä ei pure milloinkaan vaikka on villikissa.

Hän laskee villikon lattialle ja surauttaa nappulaa alas ja ylös monta kertaa ja päästää irti. Silloin se lähtee vimmatulla vauhdilla pitkin tupaa kiitämään. Innostun hyppimään Hapsu kainalossa sen perässä. Villikissa pyörii ympäriinsä, kunnes sen voima hiipuu yhteen nurkkaan.

Hauska setä järjestelee jalkansa vaikerrellen oikein päin, nousee ylös ja ottaa minut syliinsä ja minä riehaannun leikistä. – Kiva, kiva, anna minäkin kokeilen sitä, huudan.

– Pumpataan se vauhtiin ensin yhdessä. Sitten saat harjoitella yksin.

Hän pitää kättäni omassaan ja käskee minun ottaa nappulasta kiinni ja me painamme ylös ja alas. Päästän kohta nupista irti.  Silloin se hyrrä kiitää kuin kevätvasikka laitumelle. Minä vahdin perässä, ettei se pääse karkaamaan ovesta.

Pyörin Hapsun ja Aatun kanssa kuusen ympärillä ja laulamme yhdessä kiitokset joulupukille.

– Joulupukki, joulupukki, valkoparta… Isikin mörisee mukana ja äiti pyörii kintereillä ja huokaisee:

– Nyt kaikki joulupuurolle!

Anja Rusinen

Tuuli

Suuren kaupungin lähiössä asui hyvin suuri perhe, isä, äiti ja seitsemän lasta. Perhe ei voinut hyvin, isä oli joutunut työttömäksi tuotannollisista ja taloudellisista syistä korona-aikaan. Vaimo ei ollut löytänyt mistään töitä, ei edes työvoimatoimistosta hänelle mitään tarjottu. Perheellä tuskin oli varaa ostaa ruokaa, vaatteita, kun vuokra-asuntokin oli varsin kallis. Siihen tuli lisäksi perheen sähkö- ja vesilaskut.

–         Kuinka meidän tässä oikein käy, pohti isä vaimolleen illalla, kun lapset olivat nukkumassa. Miten tässä elättää kaikkia lapsia?

–         Armas mieheni, minulla on eräs idea, viedään muutama lapsi sinun isovanhemmille, heillä on hyvät eläkkeet, valtava talo, isot pellot, suuret kasvimaat ja rahaa pankissa.

–         Ei, hölmö, sitä minä en hyväksy, aviomies sanoi.

–         Et voi olla noin ylpeä, ettet voi ottaa apua vanhemmiltasi. Ehkä nyt sentään Tuuli voitaisiin laittaa heille tässä tilanteessa.

–         Minun kyllä tulee kova sääli pientä lapsiraukkaa, mies melkein itki.

Kun isovanhemmat hyväksyivät 5-vuotiaan Tuulin luokseen, isä ja äiti saattoivat Tuulin linja-autoon. Tuulilla oli itku kurkussa, eikä hän vilkuttanut vanhemmille. Hän valitti ja suri.

–         Ole huoleti Tuuli, sinulla on täällä hyvä olla, täällä on sinun uusi kotisi, sanoi vastaan tullut mummo.

Vaikka korona-aika meni ohi, ei Tuulin vanhempien tilanne parantunut. He elivät köyhyysrajan alapuolella, kun vakituisia töitä ei löytynyt. Moni yritys meni konkurssiin, vaikka niitä tuettiin valtavasti. Valtio velkaantui ruhtinaallisesti, ja maa joutui supistamaan julkisia palveluja. Sote-uudistus jäi rammaksi, ja ilmasto- ja ympäristötalkoot torsoiksi. Sen sijaan Tuuli eli varsin onnellisena mummin ja ukin luona. Peruskoulun jälkeen Tuuli meni lukioon ja valmistui ylioppilaaksi.

Tuuli oli lahjakas, hurskas ja hyvä nuori. Hän auttoi isovanhempia, laittoi ruokaa, siivosi, pesipyykkiä, auttoi kasvimaalla. Tuuli liittyi partioon ja urheiluseuraan. T 15 –sarjassa hän hyppäsi pituutta 535. Hän kävi sunnuntaisin kello 10 jumalanpalveluksissa.

Isovanhemmat rahoittivat koulutuksen yliopistoon ja Tuuli valmistui epidemialääkäriksi. Ehkä Tuulista ei olisi tullut koskaan lääkäriä, jos pandemiaa ei olisi ollut ja hän olisi joutunut elämään rahapulassa vanhempien kanssa, siitä hän ei kuitenkaan päässyt milloinkaan todella selvyyteen, miksi isä ja äiti lähettivät juuri hänet seitsemästä lapsesta mummolaan. Ehkä muuta pelastuskeinoa ei enää perheessä ollut.

Myöhemmin eläkkeelle jäätyään Tuuli kirjoitti omasta elämästään 500-sivuisen elämäkertaromaanin, jonka nimi oli Tuuli, jossa hän pohti yhteiskunnan tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta, ilmastoa, ympäristöä sekä nuoruutensa korona-aikaa.

Leo Härmä

kesän jälkeen

Kesän jälkeen seuraa syksy. Syyskuu avaa kaikki kesän kätköissä olleet värit. Vesivärimaalari Ollikainen rientää telineittensä kanssa ulos, ja huumaantuneena näkemästään hän käy tanssia palettinsa kanssa. Sivellin kuin kapellimestarin ohjain, käy läpi värien tusinan, sekoitukset suoltavat uusia muunnoksia, vastavärien ja välivärien abstraktio tuo väliin esiin päävärit jotka kannattelevat koko impressionistista kudelmaa.
Lokakuu muuttaa palettia. Silloin, kun vielä tarkenee, Ollikainen rientää ulos, panee lämmintä ylleen ja käy käsiksi ruskehtaviin maaväreihin. Paljon on ostettu okraa ja siennaa varalta. Ollikainen kantaa lokakuun kunniaksi ruskeita vaatteita ja kuin lapsuuttaan muistellen hän läträä kumisaappainen väliin kuralätäköissä. Näin hän pääsee henkisesti sisään lokakuuhun. Kun värit vähenevät niiden arvo kasvaa ja taiteilija elää jatkuvasti maavärien hienoja vivahteita ihaillen.
Marraskuu, kuoleman kuukausi.Tummat sävyt lisääntyvät paletilla. Alkaa paksuimpien öljyvärien aika. Ollila lopettaa yleensä maalaamisen näissä tietämin. Aluksi hän lepää viikon ja alkaa sitten lajitella akvarellien saatoksiaan paspiksiin. Seuraa ankara jyrytys, jonka aikana Ollikainen valitsee myytävät teoksensa. Sitten hän hinnoitteee työnsä ja laittaa ne lopulta leveään kansioon.
Ollikaisen myyntialue käsittää kaksi kuntaa. Hän toivoo vielä rikastuvansa sen verran ,että voisi ostaa joskus paremman auton. Hänen Ford on jo iäkäs ja aina joku kohta saattaa pettää. Tärkeintä on hyvä akku ja uudet jäähdytysnesteet.
Jos kauppa käy, Ollikainen hankkii uusia värejä Helsingistä ja tilaisuutta juhlistaa myös laivamatka Tallinnaan. Siellä hän vielä ostaa edullisia värejä ja tekee poikkitaiteellisia vierailuja käymällä teatterissa ja konsertissa.

Jussi aulis

Mielenkiintoinen kirja

Kirjastossa käydessäni kirjojen esittelyhyllystä katseeni osui kirjaan, joka oli nimeltään, Hitlerin oikeudenkäynti.

Vallankaappausyritys 1932 ja natsisaksan nousu. Oikeudenkäynti avasi Hitlerille tien valtaan ja Saksan johtoon.

Kirjan on kirjottanut. David King.

Itseäni on hitoriaan liittyvä kirjallisuus aina kovasti kiinostanut. Olen lukenut paljon myöskin natsisaksaan liittyvää. Tämä vaihe mikä liittyi Hitlerin oikeudenkäyntiin, en tiennyt siitä juuri mitään. Tässä kirjassa avautuu selkeä näkemys ajan henkeen ja hävityn ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan.

Kirjan takakannessa on esittely kirjan sisällöstä, jota lainaan tähän juttuun.

Itävaltalainen korpraali Adof Hitler sai maanpetossyytteen epäonistuttuaan vallankaappauksessa Munchenissa vonna 1923. Hän käänsi oikeudenkäynnin edukseen, kansalissosiallistisen propagandan levitysapahtumaksi, ja hänestä tuli tunnettu hahmo niin Saksassa, kuin laajenmminkin. Tämän jälkeen Hitleriä oli entistä vaikeampi pysäyttää.

Kirja perustuu oikeudenkäyntiasiakirjoihin, poliisin arkistoihin ja Lanbergin vankilan arkistoihin, dokumentteihin, sekä useisiin muihin aiemmin julkaisemattomiin lähteisiin. Hitlerin oikeudenkäynti on mukaansa tempaava ja hyytävä kertomus oikeuden epäonnistumisesta – katastrofaalisin seurauksin. Kirja saa meidät ymmärtämään entistä paremmin Hitlerin tietä itsevaltiaaksi, ja se antaa aineksia arvioita nykyisiä ääriliikkeitä.

– Lassi Rönkkö

Aika arkinen

Jos se olisi vain yhtä juhlaa? Varmaan siihen kyllästyisi, yrittäisi keksiä väkisin jotain vielä hauskempaa, jotta juhla vain jatkuisi. Mutta ei se ky niin. Ikuinen juhlinta ei ole mahdollista. Viimeistään rajojen loppuessa tai depression iskiessä, on keksittävä , miten päästä juhlimisesta arkeen. Arki on pelottanut, mutta nyt se on ainut tie eteenpäin. Näin arki onkin ystävä. Ja kun Kun on vielä töitä, niin kello pärähtää ystävälisesti aikaisin aamulla. Sen ääni on toivoa herättävä. Tahtoo sanoa: Sinulla on mahdollisuus uuteen elämään.

Kuten muutkin. Kuljet liukuportaita alaspäin ja maanalainen kerää sinut yhdessä muiden harmaiden hahmojen kera. Se imuroi kaikki sisäänsä ja sylkee ne väliin ulos. Ihmiset tuijottavat apaattisena jonnekin vaunun nurkkaan tai katselevat kännykkäänsä . Mutta sinä? Olet toivoa täynnä, hymyilet onnestasi. Jotkut kokevat sen ärsyttävänä. Hulluko on. Näin aamusta jo hymyilee, kuin muita kiusatakseen. Mutta sinä olet omissa maailmoissa. Odotat tältä ensimmäiseltä työpäivältä paljon.

Elämässä on taas järjestystä. Herätys, aamukahvi. Pieni lounas ja sitten kotiin kaupan kautta. Niin on turvallista ja katsella kun harmaat hahmot kuljettavat ruokakassejaan. Kassalla eivät juuri vilkuile ja puhu. Kortti käy nopsaan. Myyjäkin on ihmeen hiljainen. Kuin robotti hän ottaa seuraavat einekset ja vinguttaa koodeja. Mutta hän, olkoon vaikka matti, on päättänyt poiketa muodollisesta kaavasta. Tai ei hänen tarvitse sitä väkisin tehdä. Sisältä pulppuaa iloinen solina ja hymyillen hän asettaa tavaransa tiskille. Myyjä kavahtaa. Mitä virnuilee. Minulleko. Onko minussa jotain huvittavaa. Epätietoisena hän pälyilee miestä , tavaroita ja käsi haparoi koodeja. Ja vielä Matti puhuu jotain säästä ja lähtiessä toivottaa myyjälle hyvää päivänjatkoa. Tämä toljottaa silmät ympyränä, ei osaa vastata, on hiljaa.

Vaikka sää on tosiasiassa harmaa ja räntäinen, matti näkee kaiken aurinkoisena. Hän on nyt turvallisesti oravanpyörässä joka luo säännöt . On se helppoa. Tummat hahmot kuljettavat nyssäköitään, vaikuttavat apeilta. Mutta matti kiiruhtaa vauhtiaan, muovikassi heijaa hänen ripeässä tahdissa. Kotona odottaa einesten laitto. Hän onkin kyllästynyt ainaisiin juhlaruokiin. Hernekeittoa ja valmiita lihapullia. Kuinka ihana arkinen ateria. Muistot palaavat lapsuuteen, aikaan jolloin kaikki oli niin säännöllistä. Vielä kun löytäisi sellaisen tavallisen, arkisen sarjan TV:stä. Ja sitten iltatee ja innolla odottamaan seuraavaa päivää. Herätyskellon käskevää mutta ah, niin piristävää ääntä.

Jussi Aulis

Virus

Ihmisiä ylenmäärin, taudit täällä leviää.

Itsekkäitä ihmiset, liikaa täällä sikiää, luonnon lajit tuhotaan.

Väliin tulee uusi tauti, ihmismäärä vähenee.

Kehittyvä lääketiede taudin taasen kukistaa.

Kansat jatkaa eloaan, saaden aikaan tuhojaan.

Luonto kysyy, huokaa, ihmiskunta, olis aika ymmärtää.

Outo aika ompi tämä, missä onkaan määränpää.

Tuulet yltyy kuumenee, röyhkeys meissä lisääntyy.

Tulvat nousee ahdistaa, monen myöskin hukuttaa.

Jotkut täällä köyhtyy, rikastuu, rahoistaan he huolissaan.

Pörssikurssit laski tänään, huomenna kai nousee taas.

Uusipäivä valkenee, taudit väijyy uhrejaan.

Lassi Rönkkö

Kun sinivuokot kukkivat

Kylmä yllättää kevääni,

painaa hartioitani.

Itken jäätävää kaipaustani,

ikävöin kuumia kesiämme, rutistuksiasi.

Puhun seinille, taivaan linnuille, itselleni.

Valun itkuvirsinä korpiin, puroina metsiin.

Hiljaisuus pysähdyttää ajatukseni,

odottamasi sinivuokot kukkivat jo.

Anja Rusinen

Nyt puhuu viirus

Minä olen viirus. Minä liikun siellä ja täällä tai olen liikkumatta. Saatan olla ilmassa tai erilaisilla pinnoilla. Minä olen vielä aika tuntematon koko maailmassa. Minä herätän hyvin paljon erilaisia ajatuksia, jopa tunteita, oikeita ja vääriä.

Vaikka olen olemassa, minä en kuitenkaan näy teille. Minä olen näkymätön viirus, enkä minä sano mitään teille, enkä ymmärrä Italian tai Espanjan kieltä. Minä tulin tänne tämän vuoden alkupuolella lentokoneella aivan ensi aallossa isäntäni tai emäntäni kanssa aivan toisesta maasta. Myöhemmin meitä viiruksia on tullut lisää lentokoneilla tännekin päin eri puolilta maailmaa.

Minä saatan tarttua erilaisiin riskiryhmiin ja muihinkin, sillä tarvitsen elävän organismin solun.

Ihan oikeasti, totisesti, minä olen varottava viirus. Viirus voi pahimmillaan tappaakin. On hyvä pitää riittävää etäisyyttä minuun, niin ulkona kuin sisätiloissa. Kaduilla voisi kävellä ihan hyvin viiden metrin välein ja kaupan kassalla on hyvä jonotella 2 metrin ja 40 sentin välein. Eikä olisi pahitteeksi, vaikka välimatkoja valvottaisiin.

Minuun varovaisuutta ja etäisyyttä on syytä pitää yleisissä tiloissa ja julkisissa liikennevälineissä, koska ihmiset voivat olla aivan tahattomasti varomattomia aivastellessaan, pärskiessään, yskiessään ja aiheuttaa uusia tartuntoja.

Nyt miltei päivästä pääskytysten pari-kolme kuukautta on arvailtu, ennusteltu, ihmetelty, kummasteltu ja veikkailtu itseään vastuullisina pitävissä medioissa maailman menoa. Liikkeellä on kaikenlaista spekulaatiota, skenaariota, eikä ne aina perustu aivan tieteellisiin tutkimuksiin.

Viirustauti voi olla lievä, joka paranee kotihoidossakin, kannattaa pysyä kuitenkin kotona vähintään pari-kolme vuorokautta oireiden päättymisen jälkeen.

Ei ole mitenkään huono asia nyt digi-, hyper-, hybridi- ja kyberaikana pestä usein käsiä saippualla tai käyttää käsidesiä, eikä se maski-hengityssuojainkaan ole ihan hullumpi idea, se on sitten eri asia riittääkö niitä kaikille. Kaiken kaikkiaan maailmaa muuttuu monessa suhteessa epidemian jälkeen ja on jo muuttunut. Vielä on hyvä muistuttaa, ettei kannata hötkyillä koronarajoitusten kanssa, etteivät ne koronat mene aivan laukalle varfsinkaan ravintoloissa ja yökerhoissa. Ihmisten terveys on kuitenkin pääasia.

Minä nyt ei itse ihan heti lähtisi ulkomaille, kun olen viimein päässyt tänne Pohjolaan koko maailman onnellisimpiin maihin.

Leo Härmä