Kategoria: Galleria

Tuuli

Suuren kaupungin lähiössä asui hyvin suuri perhe, isä, äiti ja seitsemän lasta. Perhe ei voinut hyvin, isä oli joutunut työttömäksi tuotannollisista ja taloudellisista syistä korona-aikaan. Vaimo ei ollut löytänyt mistään töitä, ei edes työvoimatoimistosta hänelle mitään tarjottu. Perheellä tuskin oli varaa ostaa ruokaa, vaatteita, kun vuokra-asuntokin oli varsin kallis. Siihen tuli lisäksi perheen sähkö- ja vesilaskut.

–         Kuinka meidän tässä oikein käy, pohti isä vaimolleen illalla, kun lapset olivat nukkumassa. Miten tässä elättää kaikkia lapsia?

–         Armas mieheni, minulla on eräs idea, viedään muutama lapsi sinun isovanhemmille, heillä on hyvät eläkkeet, valtava talo, isot pellot, suuret kasvimaat ja rahaa pankissa.

–         Ei, hölmö, sitä minä en hyväksy, aviomies sanoi.

–         Et voi olla noin ylpeä, ettet voi ottaa apua vanhemmiltasi. Ehkä nyt sentään Tuuli voitaisiin laittaa heille tässä tilanteessa.

–         Minun kyllä tulee kova sääli pientä lapsiraukkaa, mies melkein itki.

Kun isovanhemmat hyväksyivät 5-vuotiaan Tuulin luokseen, isä ja äiti saattoivat Tuulin linja-autoon. Tuulilla oli itku kurkussa, eikä hän vilkuttanut vanhemmille. Hän valitti ja suri.

–         Ole huoleti Tuuli, sinulla on täällä hyvä olla, täällä on sinun uusi kotisi, sanoi vastaan tullut mummo.

Vaikka korona-aika meni ohi, ei Tuulin vanhempien tilanne parantunut. He elivät köyhyysrajan alapuolella, kun vakituisia töitä ei löytynyt. Moni yritys meni konkurssiin, vaikka niitä tuettiin valtavasti. Valtio velkaantui ruhtinaallisesti, ja maa joutui supistamaan julkisia palveluja. Sote-uudistus jäi rammaksi, ja ilmasto- ja ympäristötalkoot torsoiksi. Sen sijaan Tuuli eli varsin onnellisena mummin ja ukin luona. Peruskoulun jälkeen Tuuli meni lukioon ja valmistui ylioppilaaksi.

Tuuli oli lahjakas, hurskas ja hyvä nuori. Hän auttoi isovanhempia, laittoi ruokaa, siivosi, pesipyykkiä, auttoi kasvimaalla. Tuuli liittyi partioon ja urheiluseuraan. T 15 –sarjassa hän hyppäsi pituutta 535. Hän kävi sunnuntaisin kello 10 jumalanpalveluksissa.

Isovanhemmat rahoittivat koulutuksen yliopistoon ja Tuuli valmistui epidemialääkäriksi. Ehkä Tuulista ei olisi tullut koskaan lääkäriä, jos pandemiaa ei olisi ollut ja hän olisi joutunut elämään rahapulassa vanhempien kanssa, siitä hän ei kuitenkaan päässyt milloinkaan todella selvyyteen, miksi isä ja äiti lähettivät juuri hänet seitsemästä lapsesta mummolaan. Ehkä muuta pelastuskeinoa ei enää perheessä ollut.

Myöhemmin eläkkeelle jäätyään Tuuli kirjoitti omasta elämästään 500-sivuisen elämäkertaromaanin, jonka nimi oli Tuuli, jossa hän pohti yhteiskunnan tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta, ilmastoa, ympäristöä sekä nuoruutensa korona-aikaa.

Leo Härmä

kesän jälkeen

Kesän jälkeen seuraa syksy. Syyskuu avaa kaikki kesän kätköissä olleet värit. Vesivärimaalari Ollikainen rientää telineittensä kanssa ulos, ja huumaantuneena näkemästään hän käy tanssia palettinsa kanssa. Sivellin kuin kapellimestarin ohjain, käy läpi värien tusinan, sekoitukset suoltavat uusia muunnoksia, vastavärien ja välivärien abstraktio tuo väliin esiin päävärit jotka kannattelevat koko impressionistista kudelmaa.
Lokakuu muuttaa palettia. Silloin, kun vielä tarkenee, Ollikainen rientää ulos, panee lämmintä ylleen ja käy käsiksi ruskehtaviin maaväreihin. Paljon on ostettu okraa ja siennaa varalta. Ollikainen kantaa lokakuun kunniaksi ruskeita vaatteita ja kuin lapsuuttaan muistellen hän läträä kumisaappainen väliin kuralätäköissä. Näin hän pääsee henkisesti sisään lokakuuhun. Kun värit vähenevät niiden arvo kasvaa ja taiteilija elää jatkuvasti maavärien hienoja vivahteita ihaillen.
Marraskuu, kuoleman kuukausi.Tummat sävyt lisääntyvät paletilla. Alkaa paksuimpien öljyvärien aika. Ollila lopettaa yleensä maalaamisen näissä tietämin. Aluksi hän lepää viikon ja alkaa sitten lajitella akvarellien saatoksiaan paspiksiin. Seuraa ankara jyrytys, jonka aikana Ollikainen valitsee myytävät teoksensa. Sitten hän hinnoitteee työnsä ja laittaa ne lopulta leveään kansioon.
Ollikaisen myyntialue käsittää kaksi kuntaa. Hän toivoo vielä rikastuvansa sen verran ,että voisi ostaa joskus paremman auton. Hänen Ford on jo iäkäs ja aina joku kohta saattaa pettää. Tärkeintä on hyvä akku ja uudet jäähdytysnesteet.
Jos kauppa käy, Ollikainen hankkii uusia värejä Helsingistä ja tilaisuutta juhlistaa myös laivamatka Tallinnaan. Siellä hän vielä ostaa edullisia värejä ja tekee poikkitaiteellisia vierailuja käymällä teatterissa ja konsertissa.

Jussi aulis

Mielenkiintoinen kirja

Kirjastossa käydessäni kirjojen esittelyhyllystä katseeni osui kirjaan, joka oli nimeltään, Hitlerin oikeudenkäynti.

Vallankaappausyritys 1932 ja natsisaksan nousu. Oikeudenkäynti avasi Hitlerille tien valtaan ja Saksan johtoon.

Kirjan on kirjottanut. David King.

Itseäni on hitoriaan liittyvä kirjallisuus aina kovasti kiinostanut. Olen lukenut paljon myöskin natsisaksaan liittyvää. Tämä vaihe mikä liittyi Hitlerin oikeudenkäyntiin, en tiennyt siitä juuri mitään. Tässä kirjassa avautuu selkeä näkemys ajan henkeen ja hävityn ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan.

Kirjan takakannessa on esittely kirjan sisällöstä, jota lainaan tähän juttuun.

Itävaltalainen korpraali Adof Hitler sai maanpetossyytteen epäonistuttuaan vallankaappauksessa Munchenissa vonna 1923. Hän käänsi oikeudenkäynnin edukseen, kansalissosiallistisen propagandan levitysapahtumaksi, ja hänestä tuli tunnettu hahmo niin Saksassa, kuin laajenmminkin. Tämän jälkeen Hitleriä oli entistä vaikeampi pysäyttää.

Kirja perustuu oikeudenkäyntiasiakirjoihin, poliisin arkistoihin ja Lanbergin vankilan arkistoihin, dokumentteihin, sekä useisiin muihin aiemmin julkaisemattomiin lähteisiin. Hitlerin oikeudenkäynti on mukaansa tempaava ja hyytävä kertomus oikeuden epäonnistumisesta – katastrofaalisin seurauksin. Kirja saa meidät ymmärtämään entistä paremmin Hitlerin tietä itsevaltiaaksi, ja se antaa aineksia arvioita nykyisiä ääriliikkeitä.

– Lassi Rönkkö

Aika arkinen

Jos se olisi vain yhtä juhlaa? Varmaan siihen kyllästyisi, yrittäisi keksiä väkisin jotain vielä hauskempaa, jotta juhla vain jatkuisi. Mutta ei se ky niin. Ikuinen juhlinta ei ole mahdollista. Viimeistään rajojen loppuessa tai depression iskiessä, on keksittävä , miten päästä juhlimisesta arkeen. Arki on pelottanut, mutta nyt se on ainut tie eteenpäin. Näin arki onkin ystävä. Ja kun Kun on vielä töitä, niin kello pärähtää ystävälisesti aikaisin aamulla. Sen ääni on toivoa herättävä. Tahtoo sanoa: Sinulla on mahdollisuus uuteen elämään.

Kuten muutkin. Kuljet liukuportaita alaspäin ja maanalainen kerää sinut yhdessä muiden harmaiden hahmojen kera. Se imuroi kaikki sisäänsä ja sylkee ne väliin ulos. Ihmiset tuijottavat apaattisena jonnekin vaunun nurkkaan tai katselevat kännykkäänsä . Mutta sinä? Olet toivoa täynnä, hymyilet onnestasi. Jotkut kokevat sen ärsyttävänä. Hulluko on. Näin aamusta jo hymyilee, kuin muita kiusatakseen. Mutta sinä olet omissa maailmoissa. Odotat tältä ensimmäiseltä työpäivältä paljon.

Elämässä on taas järjestystä. Herätys, aamukahvi. Pieni lounas ja sitten kotiin kaupan kautta. Niin on turvallista ja katsella kun harmaat hahmot kuljettavat ruokakassejaan. Kassalla eivät juuri vilkuile ja puhu. Kortti käy nopsaan. Myyjäkin on ihmeen hiljainen. Kuin robotti hän ottaa seuraavat einekset ja vinguttaa koodeja. Mutta hän, olkoon vaikka matti, on päättänyt poiketa muodollisesta kaavasta. Tai ei hänen tarvitse sitä väkisin tehdä. Sisältä pulppuaa iloinen solina ja hymyillen hän asettaa tavaransa tiskille. Myyjä kavahtaa. Mitä virnuilee. Minulleko. Onko minussa jotain huvittavaa. Epätietoisena hän pälyilee miestä , tavaroita ja käsi haparoi koodeja. Ja vielä Matti puhuu jotain säästä ja lähtiessä toivottaa myyjälle hyvää päivänjatkoa. Tämä toljottaa silmät ympyränä, ei osaa vastata, on hiljaa.

Vaikka sää on tosiasiassa harmaa ja räntäinen, matti näkee kaiken aurinkoisena. Hän on nyt turvallisesti oravanpyörässä joka luo säännöt . On se helppoa. Tummat hahmot kuljettavat nyssäköitään, vaikuttavat apeilta. Mutta matti kiiruhtaa vauhtiaan, muovikassi heijaa hänen ripeässä tahdissa. Kotona odottaa einesten laitto. Hän onkin kyllästynyt ainaisiin juhlaruokiin. Hernekeittoa ja valmiita lihapullia. Kuinka ihana arkinen ateria. Muistot palaavat lapsuuteen, aikaan jolloin kaikki oli niin säännöllistä. Vielä kun löytäisi sellaisen tavallisen, arkisen sarjan TV:stä. Ja sitten iltatee ja innolla odottamaan seuraavaa päivää. Herätyskellon käskevää mutta ah, niin piristävää ääntä.

Jussi Aulis

Virus

Ihmisiä ylenmäärin, taudit täällä leviää.

Itsekkäitä ihmiset, liikaa täällä sikiää, luonnon lajit tuhotaan.

Väliin tulee uusi tauti, ihmismäärä vähenee.

Kehittyvä lääketiede taudin taasen kukistaa.

Kansat jatkaa eloaan, saaden aikaan tuhojaan.

Luonto kysyy, huokaa, ihmiskunta, olis aika ymmärtää.

Outo aika ompi tämä, missä onkaan määränpää.

Tuulet yltyy kuumenee, röyhkeys meissä lisääntyy.

Tulvat nousee ahdistaa, monen myöskin hukuttaa.

Jotkut täällä köyhtyy, rikastuu, rahoistaan he huolissaan.

Pörssikurssit laski tänään, huomenna kai nousee taas.

Uusipäivä valkenee, taudit väijyy uhrejaan.

Lassi Rönkkö

Kun sinivuokot kukkivat

Kylmä yllättää kevääni,

painaa hartioitani.

Itken jäätävää kaipaustani,

ikävöin kuumia kesiämme, rutistuksiasi.

Puhun seinille, taivaan linnuille, itselleni.

Valun itkuvirsinä korpiin, puroina metsiin.

Hiljaisuus pysähdyttää ajatukseni,

odottamasi sinivuokot kukkivat jo.

Anja Rusinen

Nyt puhuu viirus

Minä olen viirus. Minä liikun siellä ja täällä tai olen liikkumatta. Saatan olla ilmassa tai erilaisilla pinnoilla. Minä olen vielä aika tuntematon koko maailmassa. Minä herätän hyvin paljon erilaisia ajatuksia, jopa tunteita, oikeita ja vääriä.

Vaikka olen olemassa, minä en kuitenkaan näy teille. Minä olen näkymätön viirus, enkä minä sano mitään teille, enkä ymmärrä Italian tai Espanjan kieltä. Minä tulin tänne tämän vuoden alkupuolella lentokoneella aivan ensi aallossa isäntäni tai emäntäni kanssa aivan toisesta maasta. Myöhemmin meitä viiruksia on tullut lisää lentokoneilla tännekin päin eri puolilta maailmaa.

Minä saatan tarttua erilaisiin riskiryhmiin ja muihinkin, sillä tarvitsen elävän organismin solun.

Ihan oikeasti, totisesti, minä olen varottava viirus. Viirus voi pahimmillaan tappaakin. On hyvä pitää riittävää etäisyyttä minuun, niin ulkona kuin sisätiloissa. Kaduilla voisi kävellä ihan hyvin viiden metrin välein ja kaupan kassalla on hyvä jonotella 2 metrin ja 40 sentin välein. Eikä olisi pahitteeksi, vaikka välimatkoja valvottaisiin.

Minuun varovaisuutta ja etäisyyttä on syytä pitää yleisissä tiloissa ja julkisissa liikennevälineissä, koska ihmiset voivat olla aivan tahattomasti varomattomia aivastellessaan, pärskiessään, yskiessään ja aiheuttaa uusia tartuntoja.

Nyt miltei päivästä pääskytysten pari-kolme kuukautta on arvailtu, ennusteltu, ihmetelty, kummasteltu ja veikkailtu itseään vastuullisina pitävissä medioissa maailman menoa. Liikkeellä on kaikenlaista spekulaatiota, skenaariota, eikä ne aina perustu aivan tieteellisiin tutkimuksiin.

Viirustauti voi olla lievä, joka paranee kotihoidossakin, kannattaa pysyä kuitenkin kotona vähintään pari-kolme vuorokautta oireiden päättymisen jälkeen.

Ei ole mitenkään huono asia nyt digi-, hyper-, hybridi- ja kyberaikana pestä usein käsiä saippualla tai käyttää käsidesiä, eikä se maski-hengityssuojainkaan ole ihan hullumpi idea, se on sitten eri asia riittääkö niitä kaikille. Kaiken kaikkiaan maailmaa muuttuu monessa suhteessa epidemian jälkeen ja on jo muuttunut. Vielä on hyvä muistuttaa, ettei kannata hötkyillä koronarajoitusten kanssa, etteivät ne koronat mene aivan laukalle varfsinkaan ravintoloissa ja yökerhoissa. Ihmisten terveys on kuitenkin pääasia.

Minä nyt ei itse ihan heti lähtisi ulkomaille, kun olen viimein päässyt tänne Pohjolaan koko maailman onnellisimpiin maihin.

Leo Härmä

Vielä kerran – Auschwitz

Tuntuuko joskus , että nimi Auschwitz saa ankeuden tunteen leviämään olemukseesi? Tuota Puolan eteläosassa, Krakovan kaupungin lähistöllä sijaitsevaa kuoleman leiriä on käsitelty niin monissa elokuvissa, kirjoissa, TV-dokumenteissa ja historiallisissa esityksissä. Leiri koostui kahdesta osasta, joista käytetään yhteisnimeä Auschwitz-Birkenau.

Romaani ”Auschwitzin tatuoija” ilmestyi vuonna 2018, alkuperäisnimeltään ”The tattooist of Auschwitz”, ja se on uusiseelantilais-australialaisen Heather Morrisin teos. Hän loi aluksi elokuvakäsikirjoituksen, joka perustui jo vuosituhannen alkuvuosina tehtyihin keskusteluihin entisen Auschwitzin juutalaisvangin kanssa.

Teoksen mallina on toiminut slovakialainen Lale Sokolov – parikymppisenä natsien tuholeirille joutunut mies, joka eli varsin iloista elämää kotikaupungissaan – kunnes kaikki muuttui.

Vireänä supliikkimiehenä Lale sattui olemaan oikeassa paikassa, kun vanha tatuoija valitsi itselleen apumiestä. Nopeaoppinen nuorukainen pääsi merkitsemään leirille saapuvia vankeja tatuoimalla heidän käsivarteensa tunnistenumeron. Kerran – ollessaan jo itse päätatuoija (saksaksi Tätowierer) – Lale sai eteensä Gitan, johon hän rakastui päätäpahkaa.

”Tatuoin numeron hänen käsivarteensa. Hän tatuoi nimensä sydämeeni.”

Romaani on todellinen uskon, toivon ja rakkauden korkea veisu. Leirin ankeus tuo julman kontrastin kahden nuoren juutalaisen syvenevään rakkaustarinaan. Usko selviytymiseen on usein tiukilla, mutta toivo paremmasta ja luja rakkaus pitävät heidät elossa aina siihen saakka, kun venäläiset sotajoukot valtaavat leirin.

Lale ja Gita ovat selviytyjiä. Heidän perheensä ovat hajonneet – useimmat tapettu. Koska kyse on tositarinaan perustuvasta teoksesta, heidän myöhemmät vaiheensa kerrotaan epilogissa heidän poikansa Garyn näkökulmasta.

Varsin rankasta aiheesta kertova romaani ”Auschwitzin tatuoija” on elokuvamaisen visuaalinen teos. On helppo nähdä mielessään tapahtumien kulku – miten epäinhimillisissä olosuhteissakin perusihmisyys säilyy. Vaikka välillä tuntuu, että kaikki ympärillä kaatuu, niin toivo elää. Ja rakkaus.

– Jukka Lappalainen, FM

Vihapuhe

Vihapuheet kilvan lentää, sanat saavat siivet selkään.                                       

Sanoja on monelaist, juttua niin erilaista.                                                                    

Valhetta, kun herrat toistaa, ympärille sylki roiskaa.                                                 

Parasta on etten toista, enkä enää tässä loista.                                                          

Netissäkin levis tieto, loppui virkavallan sieto.                                                       

Kukas onkaan ollut kiero, joku uskoi väärän tiedon.                                               

jotkut niistä pahastuu, toiset niihin ihastuu                                                           

Tapausta niin monenlaista, tekotapa vääränlaista.                                                    

Onhan tässä olemista, sanomista kaikenlaista.                                                        

Sanoillakin sotimista toisen mielen sohimista.                                                         

Kipeästi sanat sattuu, kohta kai jo tulee nokkiin.                                                      

Taidan vaihtaa kaiken rokkiin, ettei kukaan mene sokkiin.                                               

– Lassi Rönkkö

Kirja-arvostelu; Pieni kirjapuoti Pariisissa

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Sinikellot.jpg
Pieni kirjapuoti Pariisissa. (Das Lavendelzimmer). Nina George, 2013. Suomentanut Veera Kaski.

Tämä hurmaava teos valloitti helmikuun iltalukuhetkeni. Teoksessa kirjakauppias Jean Perdu pitää kirja-apteekkia Pariisissa Seinen rannan laiturissa vanhassa proomussa. Proomun hän oli ristinyt Luluksi. Kaikkihan tiedämme, että tavallisessa apteekissa myydään lääkkeitä, pillereitä, voiteita ja laastareita erilaisiin sairauksiin ja kolotuksiin. Perdu myi omassa apteekissaan kirjoja sairauksiin, joita nimitetään sanoilla hylätty, yksinäisyys tai epätoivoinen rakkaus.

Kauppias oli erikoistunut kuuntelemaan asiakkaan tunteita niin, että hän joko pystyi suoralta kädeltä suosittelemaan ”tautiin” jotain kirjaa tai kieltämään asiakasta ostamaan väärää kirjaa. Väärät kirjat saattoivat aiheuttaa asiakkaalle ehkä lisää masennusta tai muuta tunne-elämän häiriötä.

Mutta kukaan ei tiennyt, miten epätoivoinen kauppiaan oma tunne-elämä oli. Kirjan syntyhetkellä hän oli täyttänyt viisikymmentä vuotta. Näistä vuosista kaksikymmentä viimeisintä hän oli vaalinut omaa salaisuuttaan, rakkautta, joka oli päättynyt toisin kuin hän luuli. Tuska, jota hän tunsi, saavutti eräänä päivänä lakipisteensä. Niinpä hän riuhtoi Lulun irti laiturista ja lähti seilaamaan Seineä eteenpäin mukanaan kaksi kulkukissaa, Kafka ja Lindgren, sekä eräs masentunut esikoiskirjailija, jonka maallinen omaisuus kännyköineen ja pankkikortteineen putosi jokeen.

Matkan aikana hän löysi uusia tuttavia, joista tuli ystäviä. Ihmisiä, jotka opettivat häntä elämään uudestaan ja vihdoin hän myönsi itselleen, että oli rakastanut jotain, jota ei enää ollut olemassa. Hän ihastui Ranskan maaseutuun, laventelipeltoihin, vehreisiin niittyihin, ihmisiin, jotka valmistivat maailman ihaninta ruokaa ja juomaa. Jo ennen matkaa hän oli tavannut uuden rakkautensa, Catherinen, jolle hän matkoiltaan kirjoitti ja viimein uskalsi tunnustaa tunteensa.

Teoksen paras opetus on yksinkertainen elämänfilosofia, jonka mukaan elämiseen tarvitaan vain kunnon yöunet, hyvää ruokaa ja ympärille tarpeeksi ystävällisiä ja ymmärtäviä kanssakulkijoita sekä rakkautta, paljon rakkautta.

Kaikki on tallella. Yhteiset hetkemme ovat katoamattomia, kuolemattomia. Eikä elämä koskaan lopu.

Saksalaisen Nina Georgen ranskalainen rakkaustarina on ollut bestseller monessa maassa. Saksassa se pysyi 10 viikkoa myyntilistojen kärjessä.

Hannele Laukkanen