Tekijä: Kirjoittajayhdistys Sonetti

Murtuneet mielet -kirja-arvostelu

2013 ilmestyi Ville Kivimäen teos Murtuneet mielet. Se perustuu hänen englannin kieliseen väitöskirjaan ja kertoo suomalaisten sotilaiden hermoista 1939-1945 sotien aikana. Kirja alkaa lääketieteen kandidaatti Urpo Viinikan sotapsykoosista ja hänen hoidostaan, joka päättyi teloitukseen 25.8.1944 yhdeksän päivää ennen aselepoa.

Kirjan alku pakotti minut jotenkin lukemaan teoksen läpi ja vaikka olen lukenut ainakin kymmeniä sotaromaaneja en ole osunut koskaan kirjaan, joka kertoo varsin totuudenmukaisesti sotien aikaisista sotilaiden mielten järkkymisistä ja niiden seuraamuksista.

Yleensähän sotakirjat käsittelevät miten sankarillisia olivat kirjoittajan oman maan sotilaat ja miten avuttomia naapurin taistelijat omiin verrattuna. Hermonsa menettäneitä omia ei mainita koskaan, vaikka heitä oli omissa niin kuin vieraissakin joukoissa jopa tuhansittain. Myös meidän pieni isänmaamme on niitä kamarallaan taisteluttanut. Kivimäki on kirjoittanut asiat siinä järjestyksessä mitä hän on silloisista sotapäiväkirjoista ja muista lähteistä eteensä saanut. Ilman mitään korulauseita ja sankaritarinoita, joita kirjastot ovat tulvillaan.

Sotien aikana varsinkin henkisesti haavoittuneet yritettiin tavalla tai toisella parantaa ja tänä päivänä niistä keinoista useimmat ovat tuomittu väärinä tapoina hoitaa henkisesti sairaita potilaita. Kun kirjan lukee tulee minun ikäiseni lukijan mieleen ne sodista palanneet miehet, jotka jatkoivat rauhan tultua entistä elämäänsä. Kukaan ei tiedä, miten sota oli muuttanut hyvätkin miehet järkyttyneiksi pienistäkin asioista. Raittiista oli tullut alkoholi suurkuluttaja ja rauhallisista väkivaltaisia perheen pieksäjiä. Rintamilla oli hermonsa menettäneet jättäneet aseensakin ja paenneet Suomen metsiin. Silloiset hoitotoimenpiteet olivat järkijään kokeiluhoitoja ja hyvin useiin mies palautettiin rintamalle, vaikka hänen paikkansa olisi ollut sairaalassa tai kotona kaukana taistelupaikoista. Osa ammuttiinkin.

Sota on aina sotaa ja sitä kaunistelleen niin elokuvissa kuin kirjoissakin. Murtuneet mielet on kieltämättä raskas luettava. Mutta kettä kiinnostaa sodan todelliset kasvot, kirja antaa totuuden mukaisemman kuvauksen niin sotien ajoista kuin hieman sodissa kaatuneidenkin elämästä. Sattumalta itse kuulun vielä sodan kokeneen joukon viimeisiin elossa oleviin ja muistan hyvin terveinä palautettujen miesten jatkuvat tappelut ja useat tapotkin heti sodasta palattuaan aina 1980 luvulle saakka. Useimmalle rintamamiehelle alkoholi oli aine, joka sai heidän kätketyt.

painajaiset palaamaan . Kirja ei niistä kerro, mutta panee silloin eläneen miettimään mistä silloiset käytöksen omalaatuiset asiat oikein johtuivat. Kukaan ei tiedä, miten moni sodan kokenut olisi tarvinnut kipeästi psykiatrista hoitoa, mutta niin sitä vaan elettiin ja aikanaan jokainen enemmän tai vähemmän sairaskin on aikojen saatossa poistunut riveistä. Kuka jaksaa, kannattaa Murtuneet mielet lukea. Kirja antaa todellisen kuvauksen sotaan liittyvistä tärkeimmistä henkisistä sairauksista.

18.1.2021 Martti Heikkinen

Kajaanin kaupunginteatteri / Uudet ensi-illat / Uudet kotisivut

Kajaanin kaupunginteatterin syyskausi sujui vaihtelevissa merkeissä, syystä jonka tiedämme kaikki. Olemme erittäin kiitollisia kaikille niille jotka kävivät katsomassa esityksiämme syyskaudella, palaute esityksistä ja toiminnastamme on ollut mukavaa ja positiivista.

Esitystoimintamme jatkuu kevätkaudella viranomaisten laatimissa rajoissa vallitsevan tilanteen mukaan. Tuorein tieto löytyy aina sivuiltamme www.kajaaninteatteri.fi

Korostamme edelleen että teatterissamme turva-asiat ovat kunnossa ja noudatamme kaikki viranomaisten määräyksiä.

Ajan tasalla olevat ohjeet voi lukea täällä: https://www.kajaaninteatteri.fi/liput/turvallisesti-teatterissa/

Kevätkauden esitykset

Uuden esityskauden ensimmäiset ensi-illat ovat 13.2. Melankolia ja 26.2. Näin sopii unohtaa.

Ohjelmistossa jatkavat Vanhan naisen vierailu, Hylje ja Niskavuoren Loviisa ja Heta ja Vappukonsertti on 30.4.

Melankolia – minä rakastan. Lars von Trierin alun perin elokuvaksi kirjoittama Melankolia on lähes käsittämättömän kaunis kuvaus siitä kohtalosta, joka lopulta odottaa meitä kaikkia. Mutta ensin on rakkaus. Näytelmän ohjaa Jari Juutinen. Esitys on kaupunginteatterin ja kovassa kansainvälisessä nosteessa olevan sadsongskomplex:fi:n yhteistuotanto.

Näytelmän sivut: https://www.kajaaninteatteri.fi/ohjelmisto/melankolia/

Näin sopii unohtaa on yllätyksellinen tunti runoa, laulua ja soivan näyttämön lumoa, nautittavaksi yksin tai yhdessä, hyvässä seurassa. Esitys koostuu Eeva-Liisa Mannerin runoista ja sen ohjaa teatterinjohtaja Helka-Maria Kinnunen, esityksen musiikin on säveltänyt Anna-Mari Kähärä.

Esityksen sivut: https://www.kajaaninteatteri.fi/ohjelmisto/nain-sopii-unohtaa/

Kotisivu-uudistus

Teatterin kotisivut ovat uudistuneet, otamme mielellämme vastaan palautetta sivuista, kehitystyö jatkuu edelleen. Käy katsomassa www.kajaaninteatteri.fi

Mukavaa talvea ja tervetuloa teatteriin!

Terveisin

Perttu Penttinen, markkinoija
044 7100 454

Antologiakutsu Sonetin jäsenille

Koko
SONETTI,

ystävät parhaat,

kun 1991 alkanut toimintamme täyttää 30 vuotta, on Kirjoittajayhdistys Sonetti ry:n hallitus päättänyt koota juhla-antologian.

Sitä varten pyydän nyt kirjoituksia.

Kunkin kirjoituksen laji ja tyyli ovat vapaat; suorasanaisen enimmäispituus olisi noin 4 liuskaa (kakkosvälillä ja 14 pisteen fontilla), runojen samaiset korkeintaan noin 4 liuskaa.

Toisaalta kirjoitukset voivat olla hyvinkin lyhyitä.

Aiheen tulisi liikkua kirjoittamisessa, sen prosesseissa, motiiveissa, ajatuksissa ja käytännön toimena. Kuten:

Mitä kirjoittaminen itse kullekin merkitsee?

Miten se toteutuu?

Kuinka Sonetti on siinä mukana, ja miten porukka ja yleensäkin kanssaihmiset vaikuttavat kirjoittamiseen?

Yhtä kaikki ja enemmittä esimerkeittä; aihe on laaja ja sitä ei haluta sen enempiä rajata. Liikkuma-ala on hyvin vapaa.

Antologian on tarkoitus ilmestyä syyskaudella 2021. Teemun, Kalevin jne. arkistoista löydämme varmasti Sonetin vaiheista kertovia valokuvia. Mahdollisesti käytämme myös esim. Jussin ja Lassin piirroksia tai muita kuvallisia töitä.

Olemme alustavasti todenneet Riitan kanssa, että toimitamme kirjaa yhdessä.

Niinpä kirjoitukset tulee lähettää sekä minulle että hänelle.

Osoitteisiin:
teppokulmala@luukku.com
riittavanni@luukku.com

Periaate on, että kaikki Sonetin jäsenet voivat osallistua ja toivottavasti näin tekevät. Niin että jokaiselta saisi olla mukana jotakin.

Kirjoitukset tulisi lähettää helmikuun loppuun mennessä.

Kulkutautiepidemia haittaa nykyään myös Sonetti ry:n toimintaa. Se aiheuttaa jonkinlaista varausta kaikkeen tekemiseen. Täytyy muistuttaa sen koskevan myös antologian kokoamista, niin etätyötä kuin se onkin,

kirjoittaminen tuokoon
valoa hämäryyden keskelle
ja aavistakoon kevään

ja ennen sitä
syntymän joulua
toivoo

Teppo

Tuupovaarassa 11.12.2020
Teppo Kulmala

puhekieli

                                                                   

 tänään monen neidon nuoren  sievän, oudoks mennyt puhekieli.                                     

Veetä, peetä paljon käyttää, rumat sanat tienoot täyttää,                         

 kovaa  pintaa pitää näyttää.                                                                                 

 Eihän kaikki ole näitä, mukana myös täysipäitä.                                             

Puhekieli tämä uusi, niinkuin ennen ulkohuusi. 

Huomiota sillä saa, vaikkei järki loistakkaan.

 Paljon hyvää nuorisossa, jotain meidän tuomiosta.                                  

 Iän tuomasta, huomiosta.                                                                              

 Monen haasteen kohtaa nuori, kovas kasvaa ulkokuori.                               

 Olkoon vanha, taikka nuori, kehittyy, tuo puhekieli   

Lassi Rönkkö                              

Yhteyshenkilön kuva

 Honkkeli Aatu

Kuuntelen eteisessä, kuinka kulkusten ääni loittonee ja hiipuu ulos pimeään. Pukki lähti ja meni menojaan. Rupean leikkimään nukella, jonka sain pukilta. Nuken nimi on nyt Hapsu.

Säikähdän kun kuulen eteisestä:  – Kukkuu, kukkuu. Oven takaa se kuuluu, kukkuu uudelleen, se räpistelee tai oikeasti kolistelee. Siellä on iso käki. Nyt se koputtaa oveen. Kuka siellä?

Ovi aukeaa hitaasti. Sieltä rymistelee sisään naapurin setä. Honkkeli Aatu, seisoo jo ovensuussa paketti kädessään. Honkkeliksi häntä ei saa sanoa ääneen, varoitteli äiti minua kerran.  Se on liikanimi. Hänellä on sellainen holtittomat, pitkät ja laihat kintut. Polvet sojottavat toinen kaakkoon toinen länteen, siis mihin sattuu. Hän seisoo ja tuijottaa siinä hiljaa hymyssä suin kädessään paketti, häikäisevän kaunis paketti, iso ja päällystetty punaisenvihreällä paperilla. Vihdoin Aatu sanoo, että löysi sen tieltä.

– Se oli pudonnut varmaan joulupukilta teidän talon taakse.  Huolimatonta touhua pukilta, onneksi siinä on sinun nimesi, Leena. Luepas itse. Eikös vaan. Tässä, toin sen oikeaan osoitteeseen, ettei poro aja vahingossa sen yli, jos sattuu kulkemaan tiellä.

Seison sedän edessä, minä en löydä sanoja, kunnes äiti avittaa: – Mites sanotaan? 

– Kii…tos, saan hädin tuskin kakaistua.  Päässä pyörii vain arvailut, mitä paketin sisältä löytyy ja onko setä pellesetä ihan tosissaan.

– Avataanko yhdessä vai haluatko avata myöhemmin? kujeilee ja pudottautuu lattialle.  Pitkät koivet sojottavat sekaisin koukussa.

Istun viereen, työnnän nenäni miltei syliin ja seuraan tarkkaan hänen veppasevaa punertavaa partaansa. Naavaako? En uskalla koskea, miltä tuntuisi. Onko punaista naavaa olemassa, rusehtavaa ja vihreää on kyllä. Varmaan tietäisi, mutta…

Paperi rasahtaa, kun setä vetäisee kynnellään reunan auki.

– Ei, ei, se menee rikki, parahdan.

Silloin sormet lopettavat repimisen.

– No, säästetään paperi, otetaan nätisti talteen.

Sisältä paljastuu vielä värikkäämpi pahvilaatikko. Sekin kiiltää. Intoni avata laatikko kasvaa vastustamattomaksi. Katson sedän ruttuista naamaa kysyvästi. Joko saisin?

– Irrota vaan, vedä tuosta kulmasta, niin aukeaa hetkessä.

Teen kuten hän käskee. Se melkein rävähtää itsestään auki.

– Mikä, mikä se on? Kysymys myllää päässäni, mutta en ole ennen nähnyt tuollaista. Se on kauniimpi, kuin mikään ennen näkemäni esine. Toisin päin pyöreä ja toisin sukkulan muotoinen ja nappula toisessa päässä. Ja kun napsautan kapinetta sormella, se helähtää kuin peltiämpäri. Mitä sillä tehdään, minä en ymmärrä.

– Haluatko kokeilla?

En uskalla sanoa mitään, en saa sanoja ulos nyt.  Kieleni on lähtenyt lipettiin tai muuten juminut. Setäkin virnistelee veikeästi. Minulle tulee hyvä mieli hymystä ja kurttunaamasta. Ei ainakaan pahan näköinen mutta ikivanha. Kurkkaan välillä isään ja äitiin päin.

Kokeillaanko tätä ja nostaa nappulasta. Se nousee kiemurrellen ylös. 

– Tämä ei pure milloinkaan vaikka on villikissa.

Hän laskee villikon lattialle ja surauttaa nappulaa alas ja ylös monta kertaa ja päästää irti. Silloin se lähtee vimmatulla vauhdilla pitkin tupaa kiitämään. Innostun hyppimään Hapsu kainalossa sen perässä. Villikissa pyörii ympäriinsä, kunnes sen voima hiipuu yhteen nurkkaan.

Hauska setä järjestelee jalkansa vaikerrellen oikein päin, nousee ylös ja ottaa minut syliinsä ja minä riehaannun leikistä. – Kiva, kiva, anna minäkin kokeilen sitä, huudan.

– Pumpataan se vauhtiin ensin yhdessä. Sitten saat harjoitella yksin.

Hän pitää kättäni omassaan ja käskee minun ottaa nappulasta kiinni ja me painamme ylös ja alas. Päästän kohta nupista irti.  Silloin se hyrrä kiitää kuin kevätvasikka laitumelle. Minä vahdin perässä, ettei se pääse karkaamaan ovesta.

Pyörin Hapsun ja Aatun kanssa kuusen ympärillä ja laulamme yhdessä kiitokset joulupukille.

– Joulupukki, joulupukki, valkoparta… Isikin mörisee mukana ja äiti pyörii kintereillä ja huokaisee:

– Nyt kaikki joulupuurolle!

Anja Rusinen

Tuuli

Suuren kaupungin lähiössä asui hyvin suuri perhe, isä, äiti ja seitsemän lasta. Perhe ei voinut hyvin, isä oli joutunut työttömäksi tuotannollisista ja taloudellisista syistä korona-aikaan. Vaimo ei ollut löytänyt mistään töitä, ei edes työvoimatoimistosta hänelle mitään tarjottu. Perheellä tuskin oli varaa ostaa ruokaa, vaatteita, kun vuokra-asuntokin oli varsin kallis. Siihen tuli lisäksi perheen sähkö- ja vesilaskut.

–         Kuinka meidän tässä oikein käy, pohti isä vaimolleen illalla, kun lapset olivat nukkumassa. Miten tässä elättää kaikkia lapsia?

–         Armas mieheni, minulla on eräs idea, viedään muutama lapsi sinun isovanhemmille, heillä on hyvät eläkkeet, valtava talo, isot pellot, suuret kasvimaat ja rahaa pankissa.

–         Ei, hölmö, sitä minä en hyväksy, aviomies sanoi.

–         Et voi olla noin ylpeä, ettet voi ottaa apua vanhemmiltasi. Ehkä nyt sentään Tuuli voitaisiin laittaa heille tässä tilanteessa.

–         Minun kyllä tulee kova sääli pientä lapsiraukkaa, mies melkein itki.

Kun isovanhemmat hyväksyivät 5-vuotiaan Tuulin luokseen, isä ja äiti saattoivat Tuulin linja-autoon. Tuulilla oli itku kurkussa, eikä hän vilkuttanut vanhemmille. Hän valitti ja suri.

–         Ole huoleti Tuuli, sinulla on täällä hyvä olla, täällä on sinun uusi kotisi, sanoi vastaan tullut mummo.

Vaikka korona-aika meni ohi, ei Tuulin vanhempien tilanne parantunut. He elivät köyhyysrajan alapuolella, kun vakituisia töitä ei löytynyt. Moni yritys meni konkurssiin, vaikka niitä tuettiin valtavasti. Valtio velkaantui ruhtinaallisesti, ja maa joutui supistamaan julkisia palveluja. Sote-uudistus jäi rammaksi, ja ilmasto- ja ympäristötalkoot torsoiksi. Sen sijaan Tuuli eli varsin onnellisena mummin ja ukin luona. Peruskoulun jälkeen Tuuli meni lukioon ja valmistui ylioppilaaksi.

Tuuli oli lahjakas, hurskas ja hyvä nuori. Hän auttoi isovanhempia, laittoi ruokaa, siivosi, pesipyykkiä, auttoi kasvimaalla. Tuuli liittyi partioon ja urheiluseuraan. T 15 –sarjassa hän hyppäsi pituutta 535. Hän kävi sunnuntaisin kello 10 jumalanpalveluksissa.

Isovanhemmat rahoittivat koulutuksen yliopistoon ja Tuuli valmistui epidemialääkäriksi. Ehkä Tuulista ei olisi tullut koskaan lääkäriä, jos pandemiaa ei olisi ollut ja hän olisi joutunut elämään rahapulassa vanhempien kanssa, siitä hän ei kuitenkaan päässyt milloinkaan todella selvyyteen, miksi isä ja äiti lähettivät juuri hänet seitsemästä lapsesta mummolaan. Ehkä muuta pelastuskeinoa ei enää perheessä ollut.

Myöhemmin eläkkeelle jäätyään Tuuli kirjoitti omasta elämästään 500-sivuisen elämäkertaromaanin, jonka nimi oli Tuuli, jossa hän pohti yhteiskunnan tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta, ilmastoa, ympäristöä sekä nuoruutensa korona-aikaa.

Leo Härmä