Suuren kaupungin lähiössä asui hyvin suuri perhe, isä, äiti ja seitsemän lasta. Perhe ei voinut hyvin, isä oli joutunut työttömäksi tuotannollisista ja taloudellisista syistä korona-aikaan. Vaimo ei ollut löytänyt mistään töitä, ei edes työvoimatoimistosta hänelle mitään tarjottu. Perheellä tuskin oli varaa ostaa ruokaa, vaatteita, kun vuokra-asuntokin oli varsin kallis. Siihen tuli lisäksi perheen sähkö- ja vesilaskut.
– Kuinka meidän tässä oikein käy, pohti isä vaimolleen illalla, kun lapset olivat nukkumassa. Miten tässä elättää kaikkia lapsia?
– Armas mieheni, minulla on eräs idea, viedään muutama lapsi sinun isovanhemmille, heillä on hyvät eläkkeet, valtava talo, isot pellot, suuret kasvimaat ja rahaa pankissa.
– Ei, hölmö, sitä minä en hyväksy, aviomies sanoi.
– Et voi olla noin ylpeä, ettet voi ottaa apua vanhemmiltasi. Ehkä nyt sentään Tuuli voitaisiin laittaa heille tässä tilanteessa.
– Minun kyllä tulee kova sääli pientä lapsiraukkaa, mies melkein itki.
Kun isovanhemmat hyväksyivät 5-vuotiaan Tuulin luokseen, isä ja äiti saattoivat Tuulin linja-autoon. Tuulilla oli itku kurkussa, eikä hän vilkuttanut vanhemmille. Hän valitti ja suri.
– Ole huoleti Tuuli, sinulla on täällä hyvä olla, täällä on sinun uusi kotisi, sanoi vastaan tullut mummo.
Vaikka korona-aika meni ohi, ei Tuulin vanhempien tilanne parantunut. He elivät köyhyysrajan alapuolella, kun vakituisia töitä ei löytynyt. Moni yritys meni konkurssiin, vaikka niitä tuettiin valtavasti. Valtio velkaantui ruhtinaallisesti, ja maa joutui supistamaan julkisia palveluja. Sote-uudistus jäi rammaksi, ja ilmasto- ja ympäristötalkoot torsoiksi. Sen sijaan Tuuli eli varsin onnellisena mummin ja ukin luona. Peruskoulun jälkeen Tuuli meni lukioon ja valmistui ylioppilaaksi.
Tuuli oli lahjakas, hurskas ja hyvä nuori. Hän auttoi isovanhempia, laittoi ruokaa, siivosi, pesipyykkiä, auttoi kasvimaalla. Tuuli liittyi partioon ja urheiluseuraan. T 15 –sarjassa hän hyppäsi pituutta 535. Hän kävi sunnuntaisin kello 10 jumalanpalveluksissa.
Isovanhemmat rahoittivat koulutuksen yliopistoon ja Tuuli valmistui epidemialääkäriksi. Ehkä Tuulista ei olisi tullut koskaan lääkäriä, jos pandemiaa ei olisi ollut ja hän olisi joutunut elämään rahapulassa vanhempien kanssa, siitä hän ei kuitenkaan päässyt milloinkaan todella selvyyteen, miksi isä ja äiti lähettivät juuri hänet seitsemästä lapsesta mummolaan. Ehkä muuta pelastuskeinoa ei enää perheessä ollut.
Myöhemmin eläkkeelle jäätyään Tuuli kirjoitti omasta elämästään 500-sivuisen elämäkertaromaanin, jonka nimi oli Tuuli, jossa hän pohti yhteiskunnan tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta, ilmastoa, ympäristöä sekä nuoruutensa korona-aikaa.
Leo Härmä